Tekstinäytteet: romaaniset kielet

Ensimmäinen luku, jakeet 196-244: Maailman synty.
(Sotka etsii pesimäpaikkaa. Veen emonen, ilman impi kohottaa polvensa merestä sotkalle pesäpaikaksi.)

Latina

Kalevala latina, carmen epicum nationis, 1986.
Käännös Tuomo Pekkanen.

Niin silloin ve`en emonen,
veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä,
lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi,
asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi,
päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä,
muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.

Alkoi hautoa munia,
päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen,
hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi,
hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan,
kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa,
järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen,
meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi,
katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua,
siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi,
kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli
alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista,
se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista,
ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista,
nepä ilman pilvilöiksi.

Accidit, ut maris coniux,
maris coniux, vento nata,
genu tolleret ex aqua,
summum umerum ex undis,
fulca nidum ut haberet,
domum ibi collocaret.

Illa fulca, fulgens avis,
huc et illuc volitabat.
Genu repperit retectum
caerulis in maris campis;
esse tumulum herbosum,
vivum caespitem censebat.

Volitat, se librat vento,
super genu sedem sumit.
Ibi struxit sibi nidum,
ova peperit aurata:
ovum sexies ex auro
fecit, septimum ex ferro.

Coepit ovis incubare,
genu feminae fovere.
Diem unum alterumque
incubat mox tertiumque.

Iam exinde maris coniux,
maris coniux, vento nata,
sentit cutem conflammari,
in carbunculos comburi;
artus creditit ardere,
venas penitus persolvi.

Genu repens tremefecit,
artus corporis commovit:
ova decidunt in aquam,
inter fluctus illabuntur;
ita sunt frustatim rupta,
in particulas perfracta.

Ova limo non linquuntur
nec miscentur maris aquis.
Sunt in melius mutata,
in formosius formata:
nam putaminis pars ima
infima fit terra mater,
fit putaminis pars summa
summum caeli firmamentum;
fit vitelli pars suprema
sol, qui splendeat in cealo,
albumenti pars suprema
lunae lumine lucescit;
quod in ovis discoloris,
id in sidera se vertit,
quod in ovis est obscuri,
id in nubes firmamenti.

Ranska

Le Kalevala, épopée des Finnois, 1991.
Käännös Gabriel Rebourcet.

Niin silloin ve`en emonen,
veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä,
lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi,
asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi,
päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä,
muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.

Alkoi hautoa munia,
päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen,
hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi,
hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan,
kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa,
järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen,
meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi,
katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua,
siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi,
kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli
alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista,
se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista,
ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista,
nepä ilman pilvilöiksi.

En ce temps la mère des eaux,
dame de l’eau, vierge du ciel,
lève son genou de la mer,
son épaule dessus les vagues
pour la nichée du milouin bleu,
le doux logis pour le plongeur.

Le milouin, bec bleu, bel oiseau,
plane par-ci, voltige là.
Il voit le genou de la femme,
à fleur de la mer aux reins bleus,
le prend pour un toupet de foin,
motte de tourbe toute fraîche.

Il lisse son vol, lance l’aile,
se pose à la fleur du genou,
sitôt là brindille son nid,
il pond ses œufs, coquilles d’or:
six œufs, les coquilles sont d’or,
le septième est un œuf de fer.

Il se met à couver ses œufs,
il chauffe la fleur du genou.
Il couve un jour, couve deux jours,
tantôt trois jours il a couvé.

Or déjà la mère des eaux,
dame de l’eau, vierge de l’air,
sent le feu mordre son genou,
la braise en hargne sur sa peau,
cuidant que le genou lui brûle,
et les veines chauffées lui fondent.

Elle chahute son genou,
elle ébroue sa jambe en secousses:
les œufs dégringolent dans l’eau,
versent tous à la vague en mer,
ils sont brisés, gerbes d’écailles,
jonchée d’esquilles fracassées.

Les œufs n’iront point à la vase,
aux remous de l’eau les écailles.
Les débris prennent bonne allure,
les morceaux muent en belle mine:
La coquille basse de l’œuf
sera la terre, coque basse;
la coquille haute de l’œuf
sera le ciel, la voûte haute;
la mie haute du feton jaune
sera le soleil, feu du jour;
la mie haute de l’étui blanc,
ce sera la lune en lueur;
les points diaprés sur la coquille
seront les étoiles du ciel;
sur la coque les taches noires
feront les nuages dans l’air.

Graafinen suunnittelu Statiivi | Tekninen toteutus PVP | Copyright © 2014 Ylivieskan kaupunki