Kotiseutukirjailijoita

Aikamatkalla on Ylivieskan Seudun Taideyhdistys ry:n kahdeksas julkaisu. Antologian yhtenä ajatuksena on rohkaista kynäilijöitä julkaisemaan omalla nimellään töitään – jopa kirjana. Antologiaan on otettu jokaiselta tekstejä, eikä niitä ole stilisoitu eikä muokattu, vaan on kunnioitettu tekijän ajatusta. (Ote Anna-Liisa Visurin saatesanoista.)

Sodankylässä 1880 syntynyt saamensukuinen Frans Kumpula, nuori älykkö, jonka elo oli loppua kansalaissodan myllerryksiin. Vote Kumpula, joka isä Fransin kuoltua ja äidin uppoutuessa liiaksi suomalaiseen kansallisjuomaan joutui veljiensä kanssa huutolaisiksi. Annettiin heille, ketkä halvimmalla pitivät.

Tarinaa on koonnut huutolaispoika Vote, mies, jonka oma isä oli tulla ammutuksi kapinallisena ja jonka tytär edustaa koko kansakuntaa Euroopan kabineteissa. Sellainen maa on Suomi.
Kirjaksi suvun tarinat, muistot ja arkistojen kätköt ja ajankuvan on vanginnut Päivi Anias, Kumpuloiden sukua itsekin.
-Tarina kattaa toistasataa vuotta ja siinä on useampi ”päähenkilö”, tämä on huomioitu tekstissä ja pyrin
tuomaan esiin jokaisen aitoa persoonaa ja sitä aikakautta missä eletään, kertoo kirjoittaja. (otteita kirjan esittelytekstistä)

Ylivieskalaisen Aili Dammertin (1952) Kreikkalainen nukutus pitää sisällään elämän matkakertomuksia pään sisältä, pimeältä pallonpuoliskolta ja auringosta. Voiko lääkäri parantaa suudelmalla, saako kouluruotsilla auton Ruotsista, vai pitääkö maksaakin? Herättääkö taide kuolleista? Dammert käsittelee viidennessä julkaisussaan myös kipeitä asioita. (takakansiteksti)

Aili Dammertin esittely Mediapinnan sivuilla.

Kuinka korkealla ilmassa
kuinka syvällä vedessä
minun ja maailman raja

maa ei kuulu minulle

minä kuulun sille
kiville
vedelle ja ilmalle
savelle ja saunanlauteille

se on piirtänyt minulle muodon
antanut kielen
olen velkaa kielelle
että käytän sitä
ilmaisen
palan
itseä
puhun matalissa oloissani
kieltä josta minut on vaikenemaan laitettu

(Kokoelman aloitusruno.)

Kirjoittaja on puolisavolainen
toisinaanajattelija, ad jo vuodesta Entinen Pertunmaan Ponnistaja
tullut toiseksi Taivalkoskella 2012 ja 2015. Vaikuttaa Ylivieskassa
ihan tavalliselta.

Kokoelma (50) sisältää myös julkaisemattomia pakinoita ja kolumneja. (takakansiteksti)

Elämän näyttötutkinto karvalakkia vailla
Lapsuuden jälkikuvat kimaltavat katseessa
mustia saunan lauteita ikävä
kieltä jolla äiti huokasi

Ylivieskalaisen Aili Dammertin toinen runokokoelma jatkaa samoilla teemoilla kuin Vierastunti. Maantie on kova kävellä, mutta moottoritie on kuumempi. Heikot verbit vaihdetaan vahvoihin, sanoja ei säästellä eikä rumaa kaunistella.

Missä vika, ässävika, väärät housut
vai liian vanhat valtimot
kysyy kenkää saanut
Ei sitä kukaan huomaa, jos korjaat luusi
uusi pomo huulipunalla katetta korjasi

(Teksti ja runot teoksen takakannesta.)

Koruttomat runot kertovat suorin sanoin elämän naisosuudesta,
rakkaudettomuudesta, vanhenevan äidin tarpeettomuudesta ja
yksinäisyydestä ironian ikkunasta katsottuna.
Kaikki ei ole miltä näyttää. Elämä ei hymyile,
sille pitää nauraa.

Vähän käytetty äiti myydään tarpeettomana.
Vahva, ajan patinoima, pikantista harmaantunut.
Ei näkyviä kulumia.
Hyvät suonikohjut!
Tottunut vaatimattomiin oloihin,
taloudellinen ja tottelevainen,
lapsi- ja eläinrakas vanhan ajan äiti nyt
tosi edullisesti.
Myös osamaksulla!

(Teksti ja runo kirjan takakannesta)

Arvio Keskipohjanmaassa, kirj. Leena Tanskanen

Tässä tarinassa tulee esille äitiyshuollon kehitys muutaman vuosikymmenen ajalta. Tapahtumat ja tarinat kertovat asioista ja kehityksestä kätilön näkökulmasta. Tämä tarina kertoo myös erään kätilön tarinan. Äideistä kertoessani muistot ovat vuosien kultaamia muistoja. Synnytykset ovat todellisia, pitkän työurani aikana tapahtuneita. (Takakansiteksti)

Kirja pohjautuu tositapahtumiin. Se kertoo poikamiespoliisin ja yksinhuoltajaäidin rakkaustarinasta. Onnen täyttymyksestä, kun labran paperille ilmestyi suuri plussa. Tietoisuus plussan merkityksestä sai vauhtia sulhasen kinttuihin.

-Kelpaisinko minä sinulle isäksi? Kysymys tulevan morsiammen tyttärelle.
-Jooooo, kuului hyrisevä hirinä.

Siis lupa irtosi! Yhteiselämä sydänten halusta, kulki kohti pappilaa. Uuden elämän portilla sulhaselta ei kyselty kultaista tunnistelaattaa, passia tai hammasharjaa. Kevättulvat käänsivät tuulen suunnan. Elämä jatkui, mutta täysin eri raiteilla.
(Takakansiteksti)

Ylivieskan vanhassa Pikkupappilassa asustava TUOKIOTUPA on kohtaamispaikka, jossa kuulee monenlaisia elämäntarinoita, iloisia ja surullisia, kotikonnuilta ja kaukaa maailmalta. Niiden arvoin usein ymmärtää vasta, kun niiden kertoja ei enää ole joukossamme. Eikä niitä tule laittaneeksi talteen silloin, kun niitä kuulee turhankin usein, siis kotiväen ollessa yleisönä. Korona-aika ja sen hallintaan määrätty yli 70-vuotiaiden täydellinen eristys pysäytti Tuokiotuvankin tavanomaisen toiminnan. – – Tähän tilanteeseen löytyi toisenlaista puuhaa: Laittaa ylös mieleenpainuvimpia elämänkokemuksiaan ja osallistua niillä kirjoituskilpailuun nimellä ”Selviytymistarinoita elävästä elämästä”.

Kirjoituksia kertyi kokonaiset kolmekymmentäyksi, ja kirjoittajien ikähaitari ulottui aina kahta vuotta vaille sataan. Kilpailun raati, johon kuuluivat Heikki Hemmilä, Esko Jaatinen, Iiris Kaski, Marjatta Kaunisvesi ja Henna Liimatainen, joutui kovan paikan eteen valitessaan näistä kolme tekstiä palkittavaksi.

(Lyhennetty Lukijalle-esipuheesta, kirj. Heikki Hemmilä, puheenjohtaja, Yhteisestä Ovesta ry)

Ylivieskan kanslaisopiston Sanoista teksteiksi -kirjoittajaryhmä 2008–2009 (Ylivieskan kansalaisopisto; antologian koostaja: Pirkko Böhm-Sallamo)

Ylivieskan kansalaisopistossa kokoontuva Sanoista teksteiksi -kirjoittajaryhmä on julkaissut tähän mennessä seuraavat antologiat: Savisillan sanasatoa, Ajanraitilla, Sanon, vaikenen: miehenä, naisena sekä Maan ja elämän kasvot

Antologioiden sisältö on koostunut suurimmaksi osaksi muistelmista, joiden merkitys on korvaamaton kirjoittajille ja heidän läheisilleen. Muistoilla on aina myös laajempi tehtävä kuinkin sukupolven aarteistona. kaikki eivät kirjoita. Silloin kirjoittavien ihmisten runot ja proosat saavat vielä syvällisemmän arvon antaessaan äänen eri vuosikymmenille elävien ajatuksille, tunteille ja kokemuksille. (Ote Pirkko Böhm-Sallamon kirjoittamista alkusanoista.)

Antologian kirjoittajat: Saimi Ahonen, Liisa Erkkilä, Kaarina Eskola, Irma Hannula, Jaakko Junno, Anita Kallio, Vilhelm Kukkola, Eila Lahti, Maija Lankila, Amy Nikunen, Leena Nurmenniemi, Raili Prittinen, Irja Rautakoski, Leena Salin, Impi Suovirta, Maire Talus, Airi Visuri, Kerttu Kaarina Visuri, Laila Vähäkangas, Katja Åkerlund

Kirja sisältää lapsen hataria muisteloita suurperheen oloista sodan jälkeisessä Suomessa. Sodan kokemukset varjostivat elämää, vaikka lapsen oli hyvä olla.

Kirjan tarkoitus:

1) Ainoa Suomeen jäänyt perheenjäsen haluaa tallentaa jälkipolville omia lapsuudenmuistoja Ylivieskan kodista pilke silmäkulmassa positiivisessa hengessä, toisinaan vakavasikin, lähes kyynel silmäkulmassa.
2) Kertoa, miten perheelle ilmestyi enkeli, eli miten hoidettavasta tuli hoitaja.
3) Yrittää ymmärtää, miksi isä lähdit Kanadaan suuren perheen keskeltä parempaa elämää etsimään? (Takakansiteksti)

Matintytär löytää isoäitinsä Kertun kirjeet. Ne eivät jätä rauhaan. Kirjeet kertovat Matintyttären isän lapsuudesta. Kirje kirjeeltä kuljen Matin lapsuudenkotiin. Avaan oven ja katson häntä lapsena. Hän keittää leikkikahvia pikku vierailleen, hiihtää sauvat nurinpäin salissa ja nauraa Aarnen olkapäillä.

Aarne on perustanut sanomalehden Kalajokivarren kirkonkylään. Kertusta tulee hänen rinnalleen yrittäjä, henkilökunnalle mieluinen johtaja.

Matintytär kulkee Aarnen jalanjäljillä Helsingissä. Hän hakee selitystä sille, miksi Kotkan poika muuttaa pohjoiseen, aina Rovaniemelle asti ennen kuin hän ryhtyy toimittajaksi.

Kertun päiväkirja vie kirjoittajan Ouluun sisällissodan kynnykselle. Matka jatkuu Haukiputaan osuuskauppaan ja sieltä kuuluisan Hilma Jalkasen voimisteluohjaajien kurssille Heinolaan.

Miksi Matista tulee isä, josta tytär etääntyy jo nuorena aikuisena? Miksi isä vaikenee elämästään Lehtitalon perheessä?

Lehtitalon perintö -romaani avaa perheen salaisuuksia. Asioita, joista ei haluttu puhua, joista piti vaieta.

Teoksen teksti ja kuvitus: Irma Hannula

Perttu kysyi sukankutojanaiselta:
– Voimmeko ottaa puusta kaksi persikkaa, minulle yksi ja äidille yksi

Sukankutojanainen nyökkäsi ja jatkoi kutomistaan, mutta alkoi sitten itkeä niin paljon, että kyyneleet vierivät maahan ja muuttuivat sateenkaaren värisiksi helmiksi, jotka jähmettyivät maassa pieniksi kimmeltäviksi kiviksi.

Äiti otti puusta kaksi persikkaa ja antoi niistä toisen Pertulle. Molemmat söivät hedelmän, jota luulivat persikaksi. Mutta se ei ollut persikka.
Mikä se oli? (Takakansiteksti)

Teoksen teksti ja kuvitus: Irma Hannula

Tämän kirjan tekemisen idea on syntynyt Puuhkalan tunnelmallisesta Joulupolusta. Joulupolku toteutetaan joka toinen vuosi Puuhkalan idyllisessä museomiljöössä. Polku rakennetaan yhteistyössä Ylivieskan kaupungin kulttuuripalveluluiden ja teknisen palvelukeskuksen kanssa. Mukana on myös Ylivieskan seurakunta ja monet vapaaehtoisjärjestöt. Irma Hannulan teksti ja upea kuvitus johdattaa lukijan ja kuuntelijan Puuhkalan historiaan ja Joulupolun ainutlaatuiseen tunnelmaan. (Takakansiteksti: Ulla-Maija Miettilä.)

Teoksen teksti ja kuvitus: Irma Hannula

– Popi, katso tuonne. Laatikossa on kiireellistä postia, Topi sanoi kissalleen.
– Eikö tähän aikaan vuodesta kaikki posti ole kiireellistä? Popi kysyi.
– Meidän on nyt jouduttava nopeasti tunturiin. Aurinko laskee kohta ja metsään tulee sininen hetki. Hämärässä emme näe lukea posteja, sanoi Topi ja lähti juosta kipittämään kohti kotitunturia.
Mutta Popilla ei ollut vielä kiirettä kotiin. Usein postireissun jälkeen kissa jäi omille teilleen tutkimaan, mitä metsässä tapahtui.
Oli jo aamu. Topi oli illalla kotiin tultuaan laittanut kissalle lämmintä maitoa. Aamulla se oli jäähtynyt eikä Popi ollut tullut koko yönä kotiin.
– Mitä kissalle on tapahtunut? Minun on lähdettävä heti etsimään Popia, Topi sanoi ja meni ulos. (Takakansiteksti)

Teoksen teksti ja kuvitus: Irma Hannula

Taivas oli harmaa, tuuli ja pilvet tiputtivat vettä.
Sade yltyi, heinikko huojui ja linnut lensivät suojaan.
Kissa käveli surullisena kukkapellolla, katseli tutkivasti ympärilleen ja lauloi:

Vettä sataa kaatamalla,
kissa kulkee taivasalla.
Minne menit ystävä,
minulla on ikävä.

(Osa takakansitekstistä.)

Irma Hannula kertoo kirjan saaneen alkunsa, kun hänen sisarensa tytär pyysi kertomaan äidistään:

Kun kirjoitin omia, aiheeseen liittyviä tietojani paperille, huomasin paljon asioita, jotka kaipasivat täydennystä. Tiedon nälkäni kasvoi kirjoittaessa ja aloin tutkia Kuhmon historiaa, Kainuun historiaa, Talvisotahistoriaa, evakkohistoriaa, kotitilani vanhoja asiakirjoja ja valokuvia. Haastattelin vuosina 1920-1950 eläneitä, evakkoajan ja sodan läpikäyneitä ihmisiä Kuhmossa ja Pohjanmaalla. Haastattelin 1931 syntyneen vanhimman, edesmenneen siskoni vielä tavoitettavissa olleita lapsuudenkavereita.
Kirjaa tehdessäni olen oppinut ymmärtämään paremmin tuona aikana eläneitä, sodan ja pakolaisuuden läpikäyneitä ihmisiä ja tuolloin Venäjän rajan läheisyydessä, Kainuun syrjäseuduilla koulua käyneitä lapsia ja kotirintamaihmisiä ja heidän elämäänsä.

Ymmärrän myös heitä, jotka ovat ottaneet koteihinsa rajan pinnasta, toisista kulttuureista tulleita pakolaisia. Kaikilla on ollut oma sopeutumisensa, joista he ovat kunniallisesti selvinneet.
Tämän kirjan paikat ja tapahtumat ovat todellisuutta. Keskustelut ovat osittain fiktiota ja olettamuksia. (”Lukijalle”, s. 5, osa.)

Tämän runokirjan mukana pääset tekemään matkoja.
Runot vievät lukijan aikamatkoille menneisyyteen, talvisen metsään, joulujuhlaan, keväthangille, kesäisille rannoille, matkoille kaupunkiin ja kauas ulkomaille.

Matkalla voit tutustua norjalaiseen luontoon, kiivetä Lillehammerin hyppyrimäen huipulle, vaeltaa Muurmanskin tehtaiden varjoihin ja Kanarian saarien auringon lämpöön. (Takakansiteksti)

Kädessäsi on novellikokoelma, joka kertoo Venäjän rajan läheisyydessä sodan jälkeen syntyneiden sisarusten elämästä.

Elämänsä ensimmäisen kerran mummolassa käydessään Iita pohtii sotatyötä ja ihmettelee miksi joka paikassa on niin ruman näköistä.

Vaikka lasten pitää osallistua talon töihin, ehtivät he leikkiä ja keksiä kaikenlaista tekemistä. Tekeville lapsille sattuu. Toiminnallaan he saivat aikaan pieniä ja isojakin yllätyksiä.

Kirja perustuu elettyyn elämään. Kirjan tapahtumapaikat ovat olemassa. Lapsien nimet novelleissa ovat keksittyjä. (”Lukijalle”, s. 3, osa.)

Tuomo Haikola eli Teippiukko on tehnyt elämäntyönsä ravintola-alan ammattilaisena ja teippialan yrittäjänä. Tuomo on ollut myös tunnettu urheilumanageri, juontaja ja huutokauppameklari, jonka sinivalkoista ääntä on kuultu urheilukilpailuissa, radiossa, muotinäytöksissä, missikilpailuissa, messuilla ja monissa muissa tilaisuuksissa.

Tuomo on käynyt kaksissa talviolympialaisissa, useissa MM-kisoissa ja maaotteluissa, joissa hänen värikäs läsnäolonsa on pantu merkille. ”En ole koskaan kaihtanut suomalaisuutta toiminnassani. Suomen lippu on aina ollut mukana ja hulmunnut näkyvästi kisapaikalla. Se on myös ilokseni huomattu lehdistössä ja televisiossa.” (Takakansiteksti)

Nokikentältä Olympian kentille -teoksen (1999) jatko-osa.

Jatko-osan historia sisältää 1999–2009 Ylivieskan Kuulan urheilijoiden urheilusaavutukset ja muun seuran toiminnan. Tapahtumat ja saavutukset ovat nyt vielä monien muistissa, mutta unohtuvat helposti vuosien saatossa. Nyt Kuulan historiaa voidaan tutkia 100 vuoden ajalta kirjallisessa muodossa. Mennyt vuosikymmen on ollut kilpailujen vuosikymmen. Tuona aikana järjestettiin viidet arvokilpailut.
(Ote Väinö Haapakosken sanoista Lukijalle, s. 5.)

”Valon voimia vaalien” on Ylivieskan, entisen Savelan Nuorisoseuran 100-vuotishistoriikki. Kirjan nimi lähtee nuorisoseuralaismarssin ajattomista arvoista, joiden pohjalle on myös Ylivieskan Nuorisoseuran kunniakas historia rakentunut.

Ylivieskan Nuorisoseura on kuulunut koko historiansa ajan eturivin nuorisoseurojen joukkoon Keski-Pohjanmaalla. Toiminta on ollut ajoittain erittäin vilkasta, mutta välillä on ollut hiljaisempiakin kausia. Jalon itsekasvatusaatteen liekki ei ole päässyt kuitenkaan koskaan sammumaan. (Ote takakansitekstistä.)

Muita Jouko Hannulan teoksia:

• Sata vuotta osuuspankkitoimintaa Ylivieskassa (2016)
• Lääkkeiden valmistajasta osaksi terveydenhuoltoa: Ylivieskan apteekki 1903-2003 (2003)
• Jokivedestä Kiiskilän kirkkaaseen: Ylivieskan vesiosuuskunta 1952-2002 (2002)
• Kun toimeen tartuttiin: Ylivieskan Uimahalli- ja Nuorisotalosäätiö 1966-1997 (1997)

Jukka Hautala (s. 1968) on ylistarolaissyntyinen teologian lisensiaatti ja pastori. Hän on työskennellyt pitkään koulutusalalla ja syksystä 2019 lähtien Suomen Lähetysseuran palveluksessa Lähi-idän aluepäällikkönä Jerusalemissa. Hautalan aikaisempia julkaisuja ovat ”Ilmoitusasiaa” (2014), ”Veisuun vuoksi” (2017) ja ”Seitsemän kertaa seitsemän” (2019).

Nyt julkaistava kirja on jatkoa ”Seitsemän kertaa seitsemän” -teokselle, joka valittiin Vuoden kristillinen kirja -finalistiksi syksyllä 2019. Riemuvuoden kirjan kirjoitukset syntyivät ”korona-aikana” maalis–toukokuussa 2020. Tässä teoksessa kirjoitukset saavat rinnalleen seitsemän valokuvaajan hienot kuvitukset. (takakansiteksti)

Riemuvuoden kirja sisältää 50 kreikan kielen sanaa selityksineen. Kirjan nimi kuvaa täyteyttä ja ajan ratkaisevaa käännettä liittymällä Vanhan testamentin ajatukseen riemuvuodesta. Kristillisessä perinteessä riemuvuosi rinnastuu helluntaihin, kirkon syntymäpäivään. Kirjaimellisesti helluntai on 50. päivä pääsiäisen jälkeen. (lyhennetty ote alkusanoista)

Teoksen valokuvat: Mikko Huotari, Eija Suokko, Pasi Mälkiä, Mika Pajala (Ylivieska), Tapani Uusikylä (Ylivieska), Alli Ikonen, Ruusa Saarinen (Ylivieska)

Jukka Hautala (s. 1968) on ylivieskalainen teologian lisensiaatti. Hän on työskennellyt vuodesta 2004 lähtien Raudaskylän Kristillisen Opiston rehtorina. Hautalan aikaisempia julkaisuja ovat ”Ilmoitusasiaa” (2014) ja ”Veisuun vuoksi” (2017).

Nyt julkaistavan teoksen kirjoitukset syntyivät helmi-elokuussa vuonna 2018 Hautalan ollessa Oulun hiippakunnan piispanvaaliehdokkaana. Tässä teoksessa kirjoitukset saavat rinnalleen seitsemän valokuvaajan hienot kuvitukset. (Takakansiteksti)

Maailma ja sen tulkinta rakentuvat sanoista. Olen valinnut 49 sanaa tulkittavaksi. Valitut sanat ovat osa kristillisen uskon ja länsimaisen kulttuurin ja sivistyksen syvärakennetta. – – Miksi 49 sanaa? Luku kuvaa juutalais-kristillisen ajanjaksokäsityksen rakennetta monella tasolla. Sen perusjakso on seitsemän päivää – eli viikko. Viikon määre on kuvattu jo luomiskertomuksessa. Seitsemän kertaa seitsemän on matka paaston alkamisesta pääsiäiseen ja toisaalta pääsiäisestä helluntaihin, kirkon syntymäpäivään. Kyse on siis ajasta ja matkasta. (Osa alkusanoista.)

Teoksen valokuvat: Sauli, Karhu, Sanna Krook, Eija Suokko, Pasi Mälkiä, Tapani Uusikylä (Ylivieska), Alli Ikonen, Ruusa Saarinen (Ylivieska)

Siionin virret ovat muovanneet suomalaista hengellisyyttä 1800-luvulta lähtien. Ne ovat eläneet sukupolvesta toiseen ihmisten arjessa ja sanoittaneet yhä uusien veisaajien tuntoja.
Veisuun vuoksi avaa Siionin virsien vaiheita ja kurkistaa niiden rikkaaseen runouteen ja teologiaan.

Syksyllä 2016 valmistunut Siionin virsien kolmas kokonaisuudistus raikastaa virsiperinnettä ja siirtää sitä uusille sukupolville.
Virsiuudistuksessa kohtaavat lauluperinteen rikas historia ja värikäs nykyisyys.

Veisuun vuoksi tukee uudistetun kokoelman käyttöönottoa ja kannustaa perehtymään syvemmin tuttujen virsien maailmaan. (takakansiteksti)

Jukka Hautala on ylivieskalainen teologian lisensiaatti, Raudaskylän Kristillisen Opiston rehtori ja Herättäjä-Yhdistyksen puheenjohtaja. Hän on toiminut Siionin virsien uudistustoimikunnan jäsenenä ja tekstityöryhmän puheenjohtajana. (Esittely Kirjapajan sivuilla.)

Ylivieskan kaupunki on julkaissut tämän 150-vuotisjuhlakirjan. Kirjaan on koottu Ylivieskassa asuvien tai täällä asuneiden kirjoittajien runoja. Useimmat runoista on julkaistu runokirjoissa tai antologioissa jo aikaisemmin. Kirjan kuvat on ottanut ylivieskalainen valokuvaaja Jari Lehtikangas. (Lukijalle /Juhlavuoden toimikunta)

Juhlakirjan kirjoittajat:
Eila Anttila, Aili Dammert, Irma Hannula, Anita kallio, Soili Kattilakoski, Raili Mantila, Reino Marjakangas, Kirsti Mäenpää, Ilpo Nurmenniemi, Laina Penttilä, Anni Rättyä, Leena Salin, Kirsti Sipilä, Helena Sydänmetsä, Anna-Liisa Visuri

Haitaristi Jouko Hietala (s. 5.33.1943) aloitti keikkailun 1950-luvun lopussa kotiseudullaan Ylivieskassa. Tuolloin suomalaisella musiikkirintamalla alettiin elää suurta tangomusiikin aikaa. Niinpä 1960-luvun alussa ensimmäisestä yhtyeestä tuli Jouko Hietalan Tangoyhtye.

Jouko Hietala on keikkaillut seitsemällä vuosikymmenellä ja säestänyt lukuisia suomalaisia solisteja Tapio Rautavaarasta Annikki Tähteen ja Juha Vainiosta, Markus Allaniin ja Katri Helenaan. Alkuaan itseoppinut muusikko sai soittamiseen oppia Unto Jutilalta. – –

Kansien väliin on saatu välähdyksiä Jouko Hietalan monipuoliselta musiikkitaipaleelta. Samaan aikaan julkaistava CD-kokoelma Yleisradion nauhoituksista piirtää rehellisen kuvan siitä, kuinka 1960-luvun tanssiyleisö sai nauttia yhtyeen musisoinnista Pohjois-Pohjanmaalla, Jouko Hietalan haitarin soidessa. – –

FM Aki Hietala (s. 1974) on pieksämäkeläinen musiikinopettaja, tietokirjailija ja laulunopettaja sekä laulaja. Hän on aikaisemmin kirjoittanut tenorilaulajien Mauno Kuusiston, Vilho Kekkosen ja Juhani Markolan henkilöhistoriat. (Osa takakansitekstistä.)

Olavi Huhtakangas, eläkkeellä oleva seppä Ylivieskasta, asuu Kuusamossa, jossa hänellä on kesämökki Kivijärven rannalla, lähellä Venäjän rajaa.

Hän rakastaa luontoa, josta hän saa useimmat virikkeet kirjoituksilleen ja runoilleen.

Häneltä on aikaisemmin ilmestynyt omakustanteena runokirja: ”Päivästä päivään” ja metsästyskronikka: ”Kärpänkylän metsästäjät ry vuosina 1983–1993”. Molemmat on julkaistu vuonna 1994.

Toimitus: Marjatta Ohtamaa ja Jouni Ohtamaa

Kirjani kertoo Annista ja hänen sisarustensa selviytymistarinan evakkotaipaleella, sodan vaikutuksesta heidän kohtaloihinsa sekä ympäristön suhtautumisesta heihin, jotka joutuivat jättämään kotinsa.

Kirjoittaessani olen miettinyt myös tämän päivän tilannetta meillä ja muualla Euroopassa. Liikkeellä on suurin kansainvaellus sitten toisen maailmansodan.

Tämänkin ilmiön takana on sota, ja äärettömiin paisuneet sotavarustelut. Rahan ja vallantavoittelun keskellä pieni ihmishenki ei paina vaakakupissa mitään. (takakansiteksti)

On rikkaus kokea jotain uutta ja avartavaa, olkoonpa se sitten vaikka kirjoittaminen, kuten itselläni tai jokin muu asia mikä tuo elämyksiä elämään. Nämä tarinani ovat syntyneet 2 ½ vuoden aikana Pirkko Böhm-Sallamon kirjoittajaryhmässä. On ollut innostavaa tavata toisia ihmisiä, joilla kaikilla on halu kirjoittaa.

Tuotantoni käsittää lapsuuden omakohtaisia muistoja, matkoilla tapahtunutta sekä fiktiota. Novellit alkoivat nousta pintaan viimeisen vuoden aikana. Saatuani aiheesta kiinni kuljetin sitä koko ajan mukanani, toisinaan se ei antanut edes yörauhaa. Oli kiire saada tarina paperille.

Olen aina ollut kiinnostunut naisen elämästä, sen sijoittumisesta yhteiskuntaan, rakkauteen ja parisuhteeseen. Tämä näkyy erikoisesti novelleissa. Koskaan ei ole liian myöhäistä kokeilla rajojaan. (takakansiteksti)

• Yleisen osa sisältö:
• Juha Eronen: Mennyttä aikaa Kalajokilaaksossa
• Juha Eronen: Kuhmolaisten evakkomatka Kalajokilaaksoon 1939-1940
• Juha Eronen: Kouluhallitus Raudaskylään
• Juha Eronen: Jatkosota
• Erkki Kärkkäinen: Muuttajia ja siirtolaisia
• Silja Visuri: Seurakuntaelämää Kalajokilaaksossa
• Oleg Merioja: Ortodoksisuus Kalajokilaaksossa
• Kerttu Lämsä: Äidinkieli

Kalajokilaakso on omaleimainen kokonaisuus, joka on muodostunut Oulun läänin eteläosaan Kalajoen varrelle. Vaikka muinainen suurpitäjä on jaettu itsenäisiksi kunniksi, on yhteistyö monilla inhimillisen elämän aloilla edelleen merkittävää. Kotiseutu on meille tärkeä, jopa korvaamaton elämänpiiri. Se muodostuu aineellisista ja henkisistä arvoista, asukkaista ja heidän vaikutuksistaan. On hyvä oppia tuntemaan jokilaakson historiaa, luontoa, ihmisiä ja nykypäivää sekä katsoa kohti tulevaisuutta. Tutut talot, tiet kadut, kylät ja perinnemaisemat ympäristöineen muuttuvat kiihtyvällä vauhdilla. Kotiseutuyhdistyksillä ja asukkailla on oikeus ja velvollisuus vaikuttaa siihen, millaisen muutoksen he haluavat kotiseudulleen ja millaisen elinympäristön asuttavakseen. (Ote toimikunnan puheenjohtaja Juha Erosen alkusanoista.) Toimikunta: Juha Eronen, Kari Krapu, Matti Isomaa, Mirja Jaakola.

Teos sisältää sekä kuntakohtaisia kirjoituksia että yleensä Kalajokilaaksoa koskevia.

• Ylivieskaa koskevat kirjoitukset:
• Juha Eronen: Ylivieska tänään
• Rauha Isotalus: Kotiseurakunta tänään
• Alpo Jaakola: Ylivieskan heränneet aikojen alusta nykypäivään
• Tapio Hanhineva: Kunnallisen koululaitoksen kehitys Ylivieskassa
• Elias Klemetti – Pekka Immonen: Elinkeinoelämässä tapahtunutta
• Tapio Helander: Ylivieskassa harrastetaan kulttuuria
• Hannu Karstunen: Ylivieska – monipuolinen liikuntakaupunki
• Marja-Leena Kallio: Isoäidin tekemä nenä ja muita tavanomaisuuksia

Tiedän taivaan olevan valveilla
tässä muutossa
silti lähtemisen kipu pitää otteessaan
irrotan katosta viimeisen lampun
otan syliini tämän pienen kodin

Anita Kallion runoissa käsitellään kotia eri näkökulmista: osana minuutta, kaupunkia ja uuden syntymistä.

(Runo ja esittelyteksti takakannesta.)

kuiva multa pöllyää ympäriinsä
lätäkönpohja syntyy uudelleen
sadekesästä ei mikään ole muuttunut
uutispilvestä vuotaa tummanpuhuvia juttuja

pidä varasi ihminen

Kun tehtaan piippu rojahtaa tai luonto muokkaa maisemaa, tutut näkymät katoavat.
Ympäristöään tarkkaillen runoilija odottaa näkevänsä tutulla polulla ne, jotka sitä vuosien saatossa olivat kulkeneet.

Anita Kallio elää mukana esikoisteoksensa runoissa, joissa lapset, nuoret ja ikääntyneet tulevat vastaan elämänkokemuksineen.
Runoilija katselee elämän valoisia puolia sekä sen jatkumista traagistenkin tapahtumien jälkeen.

Pietari Maskulainen

(Runo ja esittelyteksti takakannesta.)

Kansi: Markus Bäckman

Eräänä päivänä enkelit viestittivät minulle:
”Sinun on aika kirjoittaa oma kirja, enkelit auttavat sinua.”
Ystävällinen puutarhamummo oli myynyt minulle kiviä, joita en tarvinnut.
”Kyllä sinä niistä jotain keksit”, mummo sanoi.
Aloin nähdä kuvioita hiotuissa valkeissa kivissä.
Piirtelin ja väritin niitä tietämättä useinkaan mitä niistä tulee.

Eräänä aamuna, jolloin olin päättänyt aloittaa kirjoittamisen aivan muusta, mielessäni olikin syntynyt tarinoita noista kivistä.

Kivipiirrokset, jotka ovat sommitelluissa valokuvissa ovat kiinteä osa tarinaa. (Osa takakansitekstistä.)

Teos kertoo runoina ja runonomaisesti naisen elämänkulkua lapsuudesta traagisiin käänteisiin ja sen seurauksiin. Elämän kantavina teemoina ovat syvä äidinrakkaus, konkreettinen arkielämä ja taiteellinen persoonallisuus. Lisäpelastajina toimivat terapeuttinen taide ja haaveileva rakkaus.

”Taisin se olla minä punaisen ilta-auringon alla, rauhallisen meren horisontin yläpuolella. Kuulin, että joku meni ohimennen ohitseni hiljaa eteenpäin omaa kohtaloaan, hän eteni hitaasti vilkuttamatta minulle. Minun oloni oli vastaavasti kuten kukkiva veri olisi suonissani uinut, kehoni innoissaan merenä unohtanut itsensä, lempeiden aaltojen keinuttaessa rannalle.” (Takakansiteksti)

Runoissa korostunut elämänjano ja liialliset odotukset johdattavat ajatuksia pois tavallisesta elämästä. Tyytyväisyyttä ja onnea voi löytyä, kun uskaltaa arkailematta mennä lähelle toista ihmistä. Katsoa silmistä silmiin – nähdä hänen maailmaansa.

Sattumanvaraisesti voi käydä niinkin, että kohdalle tulee hullaannuttava, täydellinen rakkaus. Täyttyvätkö odotukset silloinkaan, sillä jalat voivat jo painaa. (takakansiteksti)

on jo kiire saatella iltaa

perääntymättä
puuhata liikkeelle jalat
kasvot hopeiset

ehdimmekö rakkaani
siirtyä yöhön
nähdä iäti
tuoreiden saniaisten
itkevä vehreys
klassinen viileys

(Runo luvusta Klassinen viileys, s. 23.)

”Jos ihmisellä ei ole asiaa, tarvitseeko hän asiantuntemustakaan?” Tämä on Soili Kattilakosken ensimmäinen aforistinen kokoelma. Ajatelmissa kokijan pieni näkökulma taipuu suurempien ajatuksien kajoon ja liikuttaa tarinoita kehysteksteissä.
Huhtikuinen ikkunahavainto: Ollapa pikkulintu puun oksalla, joka irrottelee kainalokuoppansa nostaakseen siivilleen havinan. Varistaa painavan vesikuorman höyhenistään. Saa ilman liikkeelle ja tilan itselleen, tilan vaikkapa lennellä pilviin. (Takakansiteksti ja teoksen aloittava aforismi.)

Soili Kattilakosken viides runokokoelma. Kirjan runoissa ihmisten arki ja tunteet vertautuvat eläinmaailmaan

tulet lähelle
vaikka välttelet

olet kuin sudenkorento
joka hätääntyy
eksyessään lentoradaltaan
olkapäälleni

hylkäät minut

jää valaisemattomat neliömetrit
jäkälät siniverhoiksi

(takansiteksti)

Soili Kattilakosken neljäs runokokoelma koostuu nasevista aforismeista ja tunnelmallisista runoista, jotka kumpuavat elämän eri alueilta.

kun tekee samoja virheitä
vähemmän elämässä
omatuntokin on kevyempi ottaa vastaan

kihlatut kuin
suotuisan kevään
kukkivat omenapuut

kuin taivaan visertäjät
ilmassa

äkkivilkaisullakin he ovat
voittajia, vaikka

eivät
kilpaile millään
toisiaan, mitään vastaan

(takansiteksti)

Soili Kattilakosken kolmas runoteos kuljettaa lukijaa soljuvasti eteenpäin kysellen ja vastaten. Sanominen on tarkkaa. Huumorin voimalla kirjoittaja tarttuu aikamme raadollisuuteen ja vääryyksiin, myös byrokraatit saavat osansa. Edellisessä kokoelmassa rakkausteema jäi vähemmälle, nyt saamme iloksemme nauttia näistä syvällisistä ja koskettavista runoista.

rakkaani olet tulossa
korotan kattoni
maalaan seinäni
kasvatan appelsiinipuun

avaan ikkunat
taivaanrannan sinulle

huutelen puiden ylitse
hauraalla äänellä

elämä on oikea paikka tavata

(Osa takakansitekstistä.)

Linnunsilmätaivas on kuvausta selviytymisestä ja rakastamisen merkityksestä. Kokoelman runot ovat pääosiltaan totuuteen perustuvia, joskin fiktiotakin on kirjoittajan vapaudella mukana. Tämä runoteos tuntuu kirjailijasta esikoiskirjalta, vaikka aiemmin on ilmestynyt yksi kirja. Kokoelma sisältää persoonallisella tavalla syvällisiä ja herkkiä runoja.

etsii sielunsa rakastettua
lainaa tyynyn, sandaalit

kulkee pimeässä jokaisen tien
jokaisen kaivon, joen, meren

pesee krokotiilin
vaeltaa vuoren läpi

saavuttaako hänet
kalpeita lumpeita pitkin

taivas alati vaiti

(takakansiteksti)

sateenvarjon ikuisessa paisteessa
paleleva horisontti
enkelinliedellä lämpenevä auringonnousu
minussa hiljaiset läsnäolopäivät
suunniteltu kaipaus

kaipuuni siirtyy lähemmäs sinua
mahdumme juuri ja juuri
taivaamme alle

(Runo kirjan takakannesta.)

Arvio Keskipohjanmaassa, kirjoittanut Leena Ahlholm.

Soili Kattilakoski Kirjasammossa

Keinuen, keinuttaen avaa neljän kirjoittajan kautta näkymiä naisen elämänkaaren eri vaiheisiin. Runot kuvaavat arkea tuoreesti ja rehellisesti, huumoria unohtamatta. Ne koskettavat lukijaa lämpimällä kädellä.
Syvänä pohjavirtana runoissa kulkee usko Jumalaan, jonka lähellä on hyvä elää silloinkin, kun itsessä ja ympärillä tuulee.

Runokokoelman kirjoittajat ovat eri elämänvaiheissa olevia naisia. Rea Tiirola-Tyni on kulttuurintutkija ja Taivalkosken kirjastotoimenjohtaja. Viimeiset vuodet hän on ollut kotona hoitamassa lapsia.
Leena Salin on opiskellut kieliä ja kirjallisuutta Jyväskylän yliopistossa. Suurimman osan elämästään hän on ollut kotona hoitamassa isoa perhettään. Salin on toiminut pitkään Ylivieskan kaupunginkirjastossa satutuntien ohjaajana. Anni Rättyä on ollut luokanopettajana muun muassa Ylivieskassa. Hän on julkaissut viisi omaa runokokoelmaa. Anita Kallio on työskennellyt liikealalla laskentatoimen esimiestehtävissä. Hän on toiminut Päivämies-lehden kolumnistina vuosina 1993–2007. (takakansiteksti)

Ylivieskan kirkko tuhoutui tulipalossa 23.3.2016. Tämän kirjan tarkoitus on osaltaan auttaa uuden kirkon rakentamisessa. Joukko kirjoittajia sai aiheekseen väljästi kirkkomatkan. Kirkkomatkan voi tulkita hyvin monella tavalla, ja aiheesta syntyi kiinnostavia tekstejä, jotka saavat pohtimaan, mikä tai millainen on oma kirkkomatka.
Kirjan sivuilla tehdään myös visuaalinen matka menetetyssä kirkossa, jonka interiöörin Eveliina Pylväs oli onneksemme taltioinut tarkasti kamerallaan. (takakansiteksti)

Kirjoittajat: John Vikström, Eero Huovinen, Tapio Luoma, Simo Peura, Seppo Häkkinen, Matti Repo, Kaarlo Kalliala, Pekka Särkiö, Anna-Mari Kaskinen, Jukka Leppilampi, Aki Hietala, Sami Haapakoski, Tuula Uusi-Hallila, Pekka Isotalus, Tuomo Nikkola, Eveliina Pylväs, Timo Määttä, Pertti Munck.

Kannen kuva: Aarne Forsman, Ylivieskan kirkko vuodelta 1917.

”Jos haluat jotakin, koko universumi auttaa sinua saavuttamaan sen.” – Paulo Coelho.

Paskapuhetta. Universumi ei voi auttaa sinua. Se ei tiedä, mitä sinä haluat, eikä sitä kiinnosta ottaa selvää. Tämä ei johdu siitä, että universumi olisi keskustapoliitikko, vaan siitä, että maailmankaikkeus on vain ääretön klöntti aikaa ja avaruutta – siinä kaikki. Tästä hyvin ilmeisestä tosiasiasta huolimatta kirjakauppojen hyllyt ovat täynnä opuksia, jotka pyrkivät vakuuttamaan lukijan siitä, että hän pystyy mihin vain ja koko kosmos on virittynyt hoitamaan hänen asiansa kuntoon. – –

Tämä ei ole sellainen kirja. Päinvastoin. Tämä on kirja niille, jotka arvostavat rehellisyyttä. Tämä kirja ei ratkaise ongelmiasi. (Osa takakansitekstistä.)

Tuore äiti Hilla on jättänyt työnsä terveyskeskuksessa ja muuttanut puolisonsa Harrin vanhemmilta ostetulle maatilalle, joka on remontoitu matkailuyritykseksi. Hilla opettelee uutta ammattiaan yrittäjänä ja joutuu selviytymään uudesta tilanteesta ilman aviomiehensä apua, koska Harri jatkaa työtään opettajana ja muusikkona. Maatilamajoituksessa usein yöpyvä Matias alkaa viihtyä huomattavan hyvin Hillan seurassa.

Hanna puolestaan on viettänyt unelmiensa kesähäät Mikon kanssa. Hänen seuraava haaveensa on tulla raskaaksi. Ja se pitää tapahtua mahdollisimman nopeasti, hannamaiseen tyyliin. Pariskunnan elämään kuuluu myös teini-ikäinen poika Mikon aiemmasta liitosta. Hanna turhautuu, kun ei tule raskaaksi, ja hankkii osakkuuden ravihevosesta. Hannan pyöriminen tallilla ei ole työkaverin Erjan mieleen, koska tämä on iskenyt silmänsä tallinomistaja Santtuun.

Koko sydämestäni jatkaa sarjan aiemmista kirjoista Rakkauslukko ja Avain sydämeesi tuttujen Hannan ja Hillan tarinaa. (takakansiteksti)

Hanna ja Hilla ovat Rakkauslukko-kirjasta tutut bestikset. He ovat jakaneet ilot ja murheet. He ovat reissanneet yhdessä, käyneet festareilla ja nauttineet elämästä. Hanna oli se, joka intoili romanttisista häistä, mutta niin vain kävi, että sinkkuna viihtynyt Hilla huomasi rakastuneensa Harriin ja asteli ensin alttarille.

Hanna lähtee töihin Italiaan, ja Hilla opettelee uutta arkea vauvan kanssa. Elämä tuo eteen uusia valintoja: Miten lapsiperheen arkeen sopii Harrin bändin läpimurto? Miten kauan Hanna pysyy sinkkuna, kun ympärillä pörrää ihailijoita?

Kirja on lämminhenkinen tarina rakkaudesta ja ystävyydestä. (takakansiteksti)

Hilla ja Hanna ovat parhaat kaverit, ja nyt hyvää ystävää tarvitaan. Kirjastonhoitaja Hannan parisuhde on kariutunut ja kesä on tulossa. Hanna on päättänyt, että hän ei vietä lomaa sinkkuna! Ystävykset käyvät viikonloppumatkalla Britanniassa, jossa Harryn ja Meghanin häät virittävät sopivasti romanttiseen tunnelmaan.

Röntgenhoitajana työskentelevä Hilla on myös sinkku. Hänellä ei ole kiire mihinkään, ei ainakaan avioon. Hän lähtee Hannan seuraksi rientoihin, vaikka hänen mielestään parasta viikonlopuissa on se, että saa laiskotella. Hillan naapuriin muuttava palomies Mikko on Hannan mielestä tosi kiinnostava, mutta Hilla ei osaa katsoa edes naapuriparvekkeen miestä sillä silmällä.

Rakkauslukko on hyväntuulinen kirja ystävyydestä, rakkaudesta ja ihmissuhteista. (takakansiteksti)

Veitsenteroittaja ja muita kertomuksia on novellikokoelma, jonka tarinoista osa sijoittuu pohjoiseen. Novellien henkilöt ja heidän elämänsä ovat lähellä lukijaa. He tekevät ratkaisuja, jotka ovat heille tärkeitä tai joskus jopa ainoita mahdollisia. Voiko omatunnon kanssa neuvotella? Mitä tapahtuu, jos herättää nukkuvan sellistin? Kannattaako heittäytyä hulluksi? Ja kuka on veitsenteroittaja? (takakansiteksti)

Ulla-Mari Kivi on Ylivieskassa asuva Alavieskan kirjastotoimenjohtaja. Hän on koulutukseltaan filosofian maisteri. Hänen aiemmat teoksensa ovat Kahvinkeittäjä ja muita kertomuksia, 2016 ja Jääkaapinsulattaja ja muita kertomuksia, 2017. Hänen tekstejään on julkaistu antologioissa. Hän on kirjoittanut kolme pienoisnäytelmää. Hän on toiminut myös sanomalehden kolumnistina. (Esittely teoksen takakannesta.)

aa

Jääkaapinsulattaja ja muita kertomuksia on novellikokoelma. Kirja kertoo ihmisistä, jotka ovat jokaista lähellä. Lukija vaihtaa maisemaa kirjan henkilöiden mukana pohjoisesta etelään ja idästä länteen. Tarinoiden ihmiset kaipaavat muutosta elämäänsä, joutuvat yllättäviin tilanteisiin ja tekevät ratkaisuja. Olisiko pitänyt opetella hiihtämään? Mitä tehdä, kun hotellihuoneessa on ylimääräinen vieras? Miksi joskus on tehtävä kompromisseja? Onko äiti aina oikeassa? Ja kuka sulattaa jääkaapin? (takakansiteksti)

Kahvinkeittäjä ja muita kertomuksia on novellikokoelma. Se kertoo ihmisistä, jotka ovat lukijaa lähellä – hänen työtovereitaan, naapureitaan tai sukulaisiaan. Lukija voi löytää myös itsensä tarinoista, joissa ollaan usein matkalla johonkin. Kuusamoon, Roomaan tai naapurikuntaan Pohjois-Pohjanmaalla. Kannattaako ottaa liftari kyytiin tai muita riskejä elämässä? Mitä seuraa, jos pitää ruotsalaisesta draamasarjasta tai on pakko päästä konserttiin? Miksi jonkun on aina keitettävä kahvit? (takakansiteksti)

Luontoon sulautuminen on tämän teoksen synty, salaisuus ja sanoma. Milla Koivun runojen ja Mari Heikkilän luontokuvien myötä lukija voi tuntea olevansa osa tarinaa, kuuluvansa luonnon suureen kokonaisuuteen.
Tällä tutkimusmatkalla pysähdytään katsomaan ja kuuntelemaan, mitä luonto haluaa meille kertoa. Jokainen hetki on ainutlaatuinen.

Se, mikä toistuu luonnossa, toistuu sinussa
Olet osa tarinaa,
olet kokonaisuus ja oma lukusi,
jonka luonto kirjoittaa muistiinsa
Mene metsään ja huuda
Sinulle vastataan
Puhutte samaa kieltä, vaikka olet sen
unohtanut
Kumarra ja sinulle puu kumartaa

(Teksti ja runo teoksen takakannesta. Teoksen valokuvat otettu Ylivieskassa, Kalajoella ja Oulaisissa.)

Särö

Istun huoneeni seinustalla
kapealla puupenkillä,
auringon valo verhojen raosta,
pölyhiukkasten tanssi valokiilan terällä.
Ajatusteni meri myrskynä,
katseessani harha-askel.
Valokiilan kohde silmieni ohella,
seinällä yksinäinen peili.
Peilissä särö, joka jakaa huoneen kahtia,
niin, että ilta ja aamu näkyvät yhtä aikaa.

(Osa takakannen runosta)

Näillä tämän teoksen kannen tekstien mukaisesti olen yrittänyt katsella sisimpääni, pyrkinyt kokemaan kirjoittamisen iloa elämän eri kausilla.

Eero Koskelan tarina on kertomus siitä, miten sydämen vallannut näky yhdessä persoonallisen lahjakkuuden ja tinkimättömän työn kanssa voi auttaa saavuttamaan mahdottomalta tuntuvan päämäärän. Tie vankilakierteestä teologisen tiedekunnan kautta vankilapapiksi on henkeäsalpaava kertomus.

Kirja kertoo aidon Jumalan kosketuksen seurauksista ihmisen elämässä. Eeron elämässä on toteutunut kirjaimellisesti Jumalan antama lupaus, että Hän vahvistaa meidät lujaksi Henkensä kautta (Ef. 3:16). Vaikka Eerolla on omat synnynnäiset vahvuutensa, ilman Jumalan kosketusta hänen elämäkerrastaan olisi tullut surkea ja lyhyt. Todennäköisesti se olisi nyt pelkkä muistokirjoitus monen muun samankaltaisen joukossa. Vain Jumala voi nostaa kaiken hävinneen entisen linnakundin menestykseen ja korkeaan opilliseen sivistykseen. (Osa Veikko Kokkosen kirjoittamasta takakansitekstistä.)

Kirjassa ”Pekan Järvelä” kerron äitini suvun historiaa sen, mitä kuulopuheiden perusteella voi kirjoittaa, ja mitä historia kertoo niiden aikojen elämästä. Esi-isämme Antti Antinpoika tuli Alavieskan Koskelasta Järvelän isännäksi. Antin jälkeen hänen poikansa Pekka jatkoi isännyyttä Järvelässä.

Keuhkotauti, joka silloin oli kansantauti, kaatoi Pekan lapsista kaikki niin, että vain kaksi tytärtä, Maija-Liisa ja Eeva jäivät jatkamaan sukua. Niinpä kirjassa kerrotaan enempi Eevan perheen elämää, koska Eevan perhe asui Järvelässä.
– –
Etukannen kuvitus on serkkuni Pirkko Toivosen käsialaa. Kuvassa on talo, joka rakennettiin 1860 luvulla Eevan perheen asuessa Järvelää. Talo on nykyään Ylivieskan museoalueella oleva Järvelän tupa. Takakannen kuvassa on Iida ja Jaakko Järvelän hautamuistomerkki. Kuvan taustana näkyy maaliskuun 26 päivänä 2016 tuhoutuneen Ylivieskan kirkon rauniot. (Osa alkusanoista Lukijalle.)

Eila Lahti Kirjasammon sivuilla

Tähän kirjaan ”Ystävästäni minä laulan” olen koonnut kirjoituksia, joita olen kirjoittanut vuosien saatossa. Teksti on aiemmin julkaistu Lähettäjä-lehdessä. Aralla mielellä, mutta sisäistä kehotusta tuntien, olen kirjoittanut nämä tekstit.

Ensimmäiseen osaan ”Ystävästäni minä tahdon laulaa, rakkaasta ystävästä” (Jes.5.) olen sijoittanut vanhimpia kirjoituksia. Toiseen osaan ”Maria Simonin tytär kertoo” olen koonnut vuoden 2008 aikana kirjoittamani jatkokertomuksen. Kolmannessa osassa ”Minun psalmit” on runoja.

Ihmisen elämä on niin kuin poppanakangas, johon Jumala on luonut loimen, laittanut niisiin ja pirtaan, sekä antanut meille kuteet, joilla kudomme ja kuvioimme oman poppanan. (Osa esipuheesta.)

Isäni Kustaa Reinhold Lahti oli töissä Kanadassa vuosina 1929–1936. Tähän kirjaan kokosin ne säilyneet kirjeet, joita hän kirjoitti äidilleni Suomeen. Tässä kirjassa ne – niin toivon, säilyvät jälkipolville. (takakansiteksti)

Tämän kirjasen sisällä on yhden ihmisen, isäni, koko elämä. On lapsuus Amerikassa, Ylivieskassa vietetty nuoruus ja osa miehuutta sekä muutama työvuosi ja traaginen kuolema Kanadassa.

Olen säilyttänyt kirjeet kielellisesti sellaisina kuin ne ovat isän kirjoittamina. Nämä kirjeet ovat ainoat, mitä on säilynyt äidin ja isän välisestä kirjeenvaihdosta. Äitini kirjeitä Kanadaan ei ole säilynyt yhtään. (Osa alkusanoista Lukijalle.)

Teoksessa sotakokemuksistaan kertovat:

• Järvelä Olavi: Yhdessä toisiamme rohkaistiin
• Leppilampi Veikko: Konekiväärillä maan asialla
• Löfbacka Taito: Isänmaallinen jääkäri
• Pulli Onni: Karjalan pojan sotaretket
• Säily Vilho: Oravannahkoja Juksovasta
• Vierimaa Kalervo: Isosiipisen varjeluksessa
• Vähäkangas Pentti: Isänmaan puolesta
• Otteita JR 50:n sotapäiväkirjasta
• Päivärinta Väinö: Veteraaniveljeä ei jätetty

Ylivieskan miehet määrättiin pääosin Raskas Patteristo 30:een, jossa heitä olikin 478 muodostaen sen miehistön ja alipäällystön. Mutta heitä joutui moneen suuntaan muuallekin, kuitenkin pääosin tykistöön, sillä Kenttätykistörykmentti 4:n muihin yksiköihin sai kutsun 93 ylivieskalaista ja muihin tykistöyhtymiin 244. Näin ollen maavoimien tykistöön kutsuttiin 815 miestä, mikä oli 51 %. Kutsuttujen kokonaismäärä oli 1600 miestä.

Jalkaväkeen, neljäänkymmeneenviiteen eri jalkaväkirykmenttiin sai kutsun yhteensä 461 ylivieskalaista. Jako oli jostain syystä perin kirjavaa. Eniten heitä joutui JR 50:een 83 miestä ja JR 8:aan 30.

Erikoisaselajit tai niihin katsottavat yksiköt saivat palvelukseensa ylivieskalaisia voimia seuraavasti: jääkäripataljoonat 54, pioneeripataljoonat 31, kranaatinheitinyksiköt 20, viestipataljoonat 25, ilmatorjuntatykistö 14, ilmavoimat 13 sekä panssariaselajiin ja panssaritorjuntayksiköihin molempiin 11 miestä.

Miehiä tarvittiin mitä erilaisimpiin joukko-osastoihin, autojoukkoihin, huoltomuodostelmiin, rautatiekuljetusyksiköihin, linnoituspataljooniin ja olipa pari meistä sekä Aunuksen että Vienan Heimosotapataljoonassakin. Kaksi miestä oli harhautunut jopa Saksan Waffen SS:ään. Miinanraivaus ja kaukopartiokin saivat kumpikin oman miehensä.

Ylivieskan väkiluku oli vuoden 1941 henkikirjojen mukaan 8102, johon on lisättävä 461 siirtolaista. Jos asia suhteutetaan nykytilanteeseen, olisi rintapalveluksessa nyt noin 3000 miestä. Aseissa olisi 2700 kaupunkilaista. Miten tämä näkyisi katukuvassa, miten kotiseutu tulisi toimeen? Asiaa voisi mietiskellä.

Kun sodassa oltiin, niin tappioitakin tuli. Jatkosodassa kaatui yhteensä 158 ylivieskalaista. heistä oli suurin osa, 89 soturia, tietysti jalkaväkeä, joka aina kantaa sodassa raskaimman taakan. Mutta kyllä tykistössäkin kaatui aivan tarpeeksi, siellä menehtyi 21 tykkimiestä. Määrä on suuri, mikä johtuu siitä, että suurin osa palvelukseen kutsuttuja oli tykistössä.
(Ote luvusta ”Jatkosota syttyi, maa mobilisoi miehet, minne joutuivat ylivieskalaiset?”, s. 7.)

Kirja kertoo Kontion suvun miesten vaiheista ja kohtaloista sekä vapaus- että jatkosodassa. Pääosa kirjasta käsittelee juuri ennen jatkosotaa perustetun ja 15.11.1944 lakkautetun Raskas Patteristo 30:n, “Ylivieskan Peeston” sodanaikaisista vaiheista Aunuksessa, Karjalan Kannaksella ja Lapin sodassa. Teoksen tilasto-osassa ovat lueteltuna kaikki patteristossa tapahtuneet ylennykset ja kunniamerkkien saajat sekä kooste, mihin taisteleviin joukko-osastoihin Ylivieskan miehet sodan alkupuolella komennettiin.

Teoksessa kerrotaan kuinka Ylivieskassa valmistauduttiin sotaan ja perustettiin Raskas Patteristo 30 – samalla selviää myös Peesto-sanan merkitys: ” (Miehet) ohjattiin joko kirkonkylän, Katajan tai Rannan kansakouluille sekä Savelan ja Sointulan nuorisoseuran taloille. Näissä paikoissa muodostettiin VII Armeijakuntaan kuuluvan 11. Divisioonan Raskas Kenttätykistöpatteristo 30, joka sai peitenimekseen ”Voitto”. Sitä alettiin kutsua raskas patteristo kolmeksikymmeneksi tai vain pelkästään ”Ylivieskan Peestoksi”. (s. 17)

Ote kuvasivulta: ”Tiistaina 3. päivänä saapui patteriston kolonna Podporozen kaupunkiin, jota myös Syvärinlinnaksi tai Syvärin kaupungiksi kutsuttiin. Ennen sitä, Mäkriän jälkeen, olivat Kalajokilaakson miehet nähneet mitä mahtavimpia jättijättiläishongikkoja, haavikoita ja koivikoita. Puut olivat monta kertaa kookkaampia kuin laakean kotijokivarsien vastaavat. Niissä riitti ihmettelemistä ja samalla kauhisteltiin pokasahamiehen hirmu-urakkaa, kun moisia järkäleitä piti nurin saada. Hiki siinä tuli, tuli totisesti!” (s. 61)

Tuokiotuvan kirjoittajat on tuottanut iloa osallistujille. Toinen toisiamme lempeästi kannustaen olemme saaneet aikaan tämän koosteen.

Piiri syntyi kuin itsestään syksyllä 2015. Sen nuorekkaat osallistujat ovat olleet ahkeria ja tunnollisia kirjoittajia, kuten kansakoulussa aikoinaan opittiin. Sodan jälkeen niin opettajat kuin vanhemmatkin saattoivat olla traumatisoituneita. Tässä kirjassa ovat entiset oppilaat purkaneet tunteitaan myös niiltä ajoilta. Omalta osaltamme haluamme näin juhlistaa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa. (Lukijalle, kirj. Iiris Kaski)

Tuokiotuvan kirjoittajat:

Maija Häivälä, Martti Härkönen, Iiris Kaski, Marjatta Kaunisvesi, Salli Kinnunen, Juha Lahtinen, Leena Niemi, Ilmo Nurmenniemi, Leena Nurmenniemi, Aino Tanska

Lauri Linna, s. 1936. Pientilallisen poika, metsä- ja sekatyömies, agrologi. Toiminut maatalousneuvojana, maaseudun järjestö- ja osuustoiminnassa, lehtimiehenä, yritysjohtajana, vs. opettajana, virkamiehenä, vihannesviljelijänä ja kansanparantajana. Julkaissut artikkeleita, pakinoita ja kommentteja sanoma- ja aikakauslehdissä. Harrastukset urheilu, kirjallisuus ja yhteiskuntaelämä. Mukana kunnallisessa ja valtakunnallisessa politiikassa. Kansanedustaja 1970-75.

Lauri Linnan omaelämäkerrallisesta romaanisarjasta kirjoittaa toimittaja Ismo Kunelius seuraavasti:
”Linnan alter ego Aatu seikkailee pääkallonpaikalla eduskunnassa. Valtakunnan politiikan pyörteissä seilaava Aatu tarjoaa mielenkiintoista sisäpiirin tietoa muun muassa SMP:n hajoamisesta eli siitä, kuinka ´seteliselkärankaiset´ ja Veikko Vennamon porukka muuttivat omiin kokoushuoneisiinsa. Paikallisesti kirjan mielenkiintoa lisää se, miten Linnan/Aatun täkäläisittäin jämähtäneisiin kunnallispoliittisiin kuvioihin epäsovinnainen persoona tökki Ylivieskan kaupungin johtoa.”
”Lauri Linnan Aatujen suurin arvo lienee siinä, että joku kirjoittaa näiltä lakeuksilta muunkinlaista historiaa kuin vain sitä virallista, jota saamme pitäjäkirjoista lukea.” (Ote viidennen osan takakannesta.)

Lauri Linna Kirjasammon sivuilla

Pohjanmaan lakeudella, Kalajoen varressa kohoaa nykyaikainen, nopeasti kehittynyt Ylivieskan kaupunki. Se on yksi nopeimmin kasvaneita kaupunkeja asukaslukuun suhteutettuna. Kun 1960 paikkakunnalla asui alle 10.000 henkilöä, ylitettiin vuonna 2010 jo 14.000 asukkaan raja.

Ylivieska on noin 100.000 asukasta käsittävän Kala- ja Pyhäjokilaakson kaupallinen ja hallinnollinen keskus.

Tärkeä vuosiluku Ylivieskan historiassa on 1643. Silloin Ylivieska erotettiin omaksi kappeliseurakunnaksi Kalajoen emäseurakunnasta. Sen jälkeen kului runsaat kaksisataa vuotta ennen kuin kunta itsenäistyi 1867, kun kirkollinen ja kunnallinen hallinto eriytettiin. (Ote esittelytekstistä.)

Reino Marjakankaan tuotantoa:

• Lumiukko kuutamolla, 2021 (16 s. Lk 80.2 Sekasisältöiset teokset)
• Runoja onnesta, 2008 (36 s. LK 82.2 Runot)
• Raudas-Pekan savupirtti ja iso viha Raudaskylällä, 2007 (33 + liite 3 s. Lk 92.8 Paikallishistoria)
• Pihatonttu pelastaa kesän, 2007 (16 s. Lk 82.2 Runot)
• Ystävät yllättää pihatontun, 2005 (16 s. Lk 82.2 Runot)
• Kultainen ruusunkukka, 2003 (27 s. Lk 82.2 Runot)
• Kun korven-kukka oppi, ettei ystäviä voi rahalla ostaa, 2003 (18 s. Lk 85.22 Kuvakirjat)
• Runo elämälle, 2002 (45 s. Lk 82.2 Runot)
• Kellomiehiä… kauppamiehiä…, 2002 (45 s. Lk 84.2 Kertomakirjallisuus)
• Tekevälle sattuu: elämän komiikkaa, 2001 (43 s. Lk 84.2 Kertomakirjallisuus)
• Pihatontun syksy, 2001 (16 s. Lk 82.2 Runot)
• Kultamaita etsimässä…, 2000 (50 s. Lk 84.2 Kertomakirjallisuus)
• Mietteitä maaseudun murroksesta, 1999 (26 s. Lk 34.1 Aluepolitiikka)
• Sateenkaaren runoaarre, 1998 (47 s. Lk 82.2 Runot)
• Pienenä poikana…, 1997 (22 s. Lk 82.2 Runot)

Reino Marjakankaan muistelmateos, johon kerätty muistista Raudaskylän perimätietoa ja omia muistikuvia, välähdyksiä eletystä elämästä. Muistikuvat keskittyvät pääasiassa joen eteläpuolelle, Löytylle ja Raudaskylän kauppojen sekä opiston alueelle. (Osa johdannosta s.7)

Aivan kuin puulla
on minun juuret
syvällä maassa
Oksat ilmassa ja juuret syvällä mullassa
(Takakansi)

Arto Marjakangas: Teerenelämää: metsäkanalinnut vuodenkierrossa
Teeri on suomalaisen metsäluonnon tunnusomaisimpia lintulajeja. Se on suosituimpia riistalintujamme, ja niin kansanperinne kuin kuvataidekin ovat tallentaneet sen olemusta ja elintapoja. Miten teeri ja muut metsäkanalinnut ovat sopeutuneet ihmisen toimintaan, ja millainen tulevaisuus niillä on edessään?

Biologi Arto Marjakangas on laatinut yleistajuisen, tutkimustietoon perustuvan kirjan teeren ja muiden metsäkanalintujen elämästä, elintavoista ja olosuhteista nykyisessä Suomessa. Teerenelämää on kiintoisaa, hyödyllistä ja valaisevaa luettavaa metsästäjille, lintuharrastajille ja kaikille suomalaisesta metsäluonnosta kiinnostuneille.

Ari Mehtälän runoissa helkkyy maalaismaisema. Runot kertovat työstä, eletystä elämästä ja ihmisten kohtaloista. Myös hieman mielikuvitusta on riimien jatkeena. Niistä on Mehtälän runot tehty.

Lauri Liero lauantaisin
etsii rauhaisaa koloa
rakastaa enimmäkseen
rauhaisaa yksinoloa

Liero Lauri -kirjassa on runosarja mielikuvituksellisesta maanmatosesta Liero Laurista. Aihe sai alkunsa siirtoviemärityömaalla, kun Mehtälä löysi useita eläviä matoja maan alta routa rajan alapuolelta ja tuli häirinneeksi heidän kotirauhaansa.

Ari Mehtälän runoratsu on laukannut vihreillä niityillä, vesisateessa ja auringonpaisteessa. Vuoroin on tarvottu loskassa ja lumihangessa. Teksti on sen mukaista. Mukana ovat monenlaiset säät ja luonnonilmiöt.
Henkilöistä kertovissa runoissa on taustalla tosiasioita ja oikeita henkilöitä, yleensä jo edesmenneitä. Seassa on myös runoja täysin keksityistä henkilöistä. Kirjan lopussa olevissa lyhyissä tarinoissa on myös mielikuvituksen tuotetta sekä tositarinoita.

Mehtälä kertoo, että kirjan nimikkoruno Ampiaisten asuntomessut syntyi 1970-luvulla rakennetun omakotitalon purkutyömaalla. Välikatolla oli kymmeniä eri kokoisia ampiaispesiä. Runoilijalle tuli mieleen siitä, että jos kaikki pesät ovat samalta kesältä, niin silloin lähiseudun ampiaiset ovat pitäneet asuntomessut.

Sammakko salaojakaivossa -runo syntyi Mehtälän omalla liiterityömaalla. Se sammakko taisi olla tosin sadevesikaivossa. Mehtälän runot ovat osittain loppusointuisia, mutta mukana on myös loppusoinnuttomia runoja.

Runoratsun laukauksia syöksyy pohjoispohjalaiseen elämään, sen arkeen ja juhlaan. Runokirjassa näkyvät ammattien kirjo, vuoden kierto, työ ja vapaa-aika sekä ihmiskohtalot. Ari Mehtälän esikoisteoksessa välkkyy erityisesti maalaiselämä, elämänpiiri, jossa Mehtälä varttui.

Runoratsun laukauksia -kirjan lopussa on Kimmo Pohjasen kokoama Ari Mehtälän poliittisesta urasta kertova pienoiselämän kerta nimeltään Vaikuttava runoratsu. Kirjan teksti pohjautuu Mehtälän ja Pohjasen välisiin Facebook keskusteluihin.

Esikoiskirjan runot ovat 10 vuoden ajalta kerättyjä. Ensimmäinen runo syntyi 2004 hieman Mehtälän kuopuksen syntymän jälkeen.

Ajatus isäni, Hannu Salmelan s. 1935 muistelmien kirjoittamisesta syntyi jo kymmenisen vuotta sitten. Havahduimme siihen tosiasiaan, että vanhempani alkoivat olla Salmiperän alkuperäisistä asukkaista vanhimpia. Salmiperä, joka oli säilynyt vuosikymmenestä toiseen yllättävän samanlaisena, oli saanut paljon uusia asukkaita. Uusia omakoti- ja rivitaloja rakennettiin innokkaasti. Vanha perukka oli katoamassa uuden tieltä. – –

Muistelmien aluksi isäni käy läpi Salmelan suvun vaiheita. Siihen olen saanut lisätietoa Eeva Salmelan tekemästä sukututkimuksesta. Isäni omat muistikuvat ovat 40-luvulta lähtien. Lapsuusmuistoista siirrytään omaan henkilö- ja perhehistoriaan sekä mielenkiintoisiin muisteluihin työelämästä eri vuosikymmeninä.

Näiden muistelmien runkona ovat isäni kirjoitukset. – – Muistelmien kuvitus on löytynyt suurimmaksi osaksi kotialbumien kuvista. (Osa Riitta Mesimäen kirjoittamasta johdannosta, s. 1.)

Vanhempieni yhteiselämän alkuajoista, jo historiaa olevista asioista, kirjoittamalla olen halunnut kunnioittaa kotikyläni ihmisiä, mutta erityisesti äitiäni ja muita kylän vahvoja naisia. Heitä maan hiljaisia, jotka pitivät tuona ajan myllerryksissä talot pystyssä, ruokkivat, kasvattivat lapset, vanhukset ja tukivat vierellä olevia, tuttuja ja tuntemattomia. Tieto, taito ja mielen sivistys siirtyivät talojen vanhoilta emänniltä nuorille tulijoille mallioppimisen kautta.

Ei noina aikoina ensisijainen ajatus ollut oma hyvinvointi, tai materian haaliminen, vaan ajatus elättää lapsilauma ja taata työtä ja syötävää kaikille, omille ja vieraille. Tuon ajan elämän menosta meillä tämän päivän eläjillä ei ole kuin hatarat tiedot.

Historia toistaa itseään. Tänäkin päivänä maailman väestöstä suuri osa elää jatkuvassa sotatilassa. Kaikenlaiset ääriliikkeet nostavat uhkaavasti ääniään.

Kaiken tämän keskellä edelleen suurin on kuitenkin rakkaus. (takakansiteksti)

Näillä vainioilla on kansa
Herraansa luottanut
Näillä vainioilla on
kansa polvillaan yksin ja yhdessä
Herraansa apuun huutanut
kun nälkä on lapset vienyt
kun sota on kansan kahtia jakanut
kun synti on tullut koteihin asumaan

Nyt on aika täyttää penkit
istua liki lähimmäistä
Kiitokseen kääntää kieli
katse avata avaruuteen
Musta on muuttunut kirjavaksi
Luojan luomia värejä kaikki

Nämä runot ovat syntyneet ajatellessani Nivalan seitsemänsiä herättäjäjuhlia heinäkuussa 2019. Moniin niistä liittyy merkittäviä kohtia. Vuonna 1933 osallistuivat vanhempani nuorena avioparina ensimmäistä kertaa yhdessä juhlille. 1946 kesän juhlat olivat kuukausi syntymäni jälkeen. Luultavasti äiti jäi kotiin vastasyntynyttä hoitamaan ja isä pyöräili juhlille veisaamaan. Kuulen korvissani vieläkin hänen äänensä. Vuonna 1966 herättäjäjuhlilla olimme mieheni kanssa muutaman päivän ikäinen aviopari. Monilla juhlilla olemme sitten yhdessä käyneet lapsikatraan kanssa, mutta monet juhlat ovat myös väliin jääneet. Joka tapauksessa Siionin virret ovat jättäneet pysyvän jäljen mieleeni ja kieleeni. (Kirsti Mäenpää s. Vilkuna takakansitekstissä.)

Millaiseksi on sata vuotta itsenäisyyttä maamme muovannut täällä asuville, erityisesti ikäihmisille?
Täällä asuu hyväosaisia, huonompiosaisia ja niitä, jotka ovat täysin osattomia. Kaikesta.

Onko kutsumusammatti vanhanaikainen, ajat sitten romukoppaan ajettu käsite? Löytyykö vielä ihmisiä, joiden rinnassa kutsumus yrittää pysyä hengissä ajan koventuneista vaatimuksista huolimatta? Nämä helmet ovat monen vanhan, sairaan ja kovaosaisen ihmisen pelastus. He tekevät työtään suurella sydämellä ihminen keskiössä. Kunnes palavat loppuun tai sairastuvat itse.

Kirsti Mäenpään romaani näyttää vanhustenhoitomme koko kuvan, peittelemättä ja kaunistelematta, mutta unohtamatta helmien kauneutta.

Fiktiiviset tarinat koostuvat tapahtuneista, nähdyistä, kuulluista ja luetuista faktoista, sieltä ja täältä noukituista. (takakansiteksti)

Muhevasta mullasta vieläkin nousee
esi-isien kätten jälki
hallaöistä huolimatta
tähkii ruis ja vainioilta
iltaisin kuuluu kuovin kutsu

Tämä kirja on kirjoittajan kahdestoista kansissa oleva teos ja kuudes runokirja.

Kirjoitettu muistellen edesmenneitä, sodasta selvinneitä vanhempia, sekä omaa kasvua lapsuudesta vanhuuden kynnykselle. (takakansiteksti)

Aurinko on jo korkealla, kun Kokko saapuu levennykseen, lienee pienenpuoleinen järvi, josta vesi jatkuu jokena eteenpäin. Kokko katselee ympärilleen ja on tyytyväinen näkemäänsä. Seutu on alavaa ja tasaista, metsikköä ja välillä puutonta, runsasheinäistä maata. Hetken tökkäiltyään ruuhta hän huomaa, että vesi laajenee jälleen isommaksi järveksi kuin äskeinen. Vesirajasta oikealla, hieman korkeammalla paikalla, nousee savujuova kohti sinivalkoisia pilvilauttoja. Kokko antaa ruuhen lipua itsekseen lähemmäksi savua. Samalla hän näkee järven selällä kelluvia pitkäkaulaisia, valkoisia lintuja. Ne koukkaavat välillä päänsä veden alle ja nousevat sieltä pyristelevä kala suussa. Järvessä on siis runsaasti vedenviljaa.

Kokko on hengästynyt näkemästään. Hänellä on tunne, että nyt hän on löytänyt paikan, mihin voisi jäädä, ainakin joksikin ajaksi.
– –
Nivalassa syntyneeltä, nyt Vantaalla asuvalta, Kirsti Mäenpäältä, (s. Vilkuna) on ilmestynyt toistakymmentä teosta, niin runoja kuin romaanejakin. Omimmalta lajilta tuntuvat nyt historialliset romaanit. Niihin hän usein ammentaa tarinoita lapsuutensa Nivalasta ja purkaa paperille kuulemiaan tosiasioita ja legendoja niin omasta suvustaan kuin pitäjän tarinaperinteestä. Kukurtaja sisältää sekä tutkittua faktaa Erkkisjärven ympäristöstä että puhdasta mielikuvitusta itse tarinan kohdalla. (Osa takakansitekstistä.)

Lunta on satanut hiuksillemme
uurteita kasvoilla
kaulalla vanteita.
Pieni pilke on silmissä vieläkin
kompassi elämään.
Eipä sitten muuta.

Kirsti Mäenpää on Nivalassa syntynyt, Ylivieskassa kätilönä elämäntyönsä tehnyt ja kirjoittamisen iloon antautunut harrastelija.

(Runo ja esittely takakannesta.)

Monet olivat nähneet öiseen aikaan Kukonahossa aarnivalkeita ja kummituksia. Olipa joku kuullut outoja huokauksiakin. Nivalan Kukonahossa kerrotaan sijainneen 1800-luvulta peräisin oleva kolerahautausmaa. Vanhat maakartat osoittivat, että huhu pitikin paikkansa.

Kukonahon kolerahautausmaan reunamilla oli myös puukkojokelaisen metsärosvon, Mikko Tappuran asumus. Mikko oli tuomittu rötöksistään Siperiaan, mutta hän karkasi sieltä ja tuli pari vuotta kävellen takaisin koti-konnuille. Puukkojokelaiset olivat tuon ajan Nivalan puukkojunkkareita, metsärosmoja, samanlaisia kuin Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkarit.

Tässä romaanissa kerrotaan legendaarisen Mikko Tappuran vaelluksesta Siperiaan ja takaisin Kukonahoon sen tarinan pohjalta, jota seuduilla on kerrottu. (takakansiteksti)

Janiika on historiallinen romaani kirjoittajan isoäidistä Janiika Vilkunasta (o.s. Maliniemi), joka historian kirjoituksessa on jäänyt miehensä, herastuomari Heikki Vilkunan varjoon, mutta joka ansaitsee oman dokumentin.

Etukannen kuvassa Janiika tyttöpuolisten lastenlapsiensa ympäröimänä.

Sylissä nököttävät kaksi senhetkistä pienintä, Kerttu ja Inkeri. Kuvasta puuttuu Olgan nuorin, Anneli. Oliko edes vielä syntynyt kuvanottohetkellä? Arvi ja Lauri vaimoineen ovat vielä niin nuoria, että heille voi syntyä lisääkin lapsia.

Tyttöjä on viisitoista, isoja ja pieniä, mummun kyljessä kaikki tiukasti kiinni. Paksujuurinen kanto, jonka juurista lähtee uusia vesoja. Janiika kuvittelee mielessään, millaisia naisia näistä tytöistä kasvaa aikanaan. Perivätkö hitustakaan äitikannosta. Mitä ominaisuuksia hän haluaisi siirtyvän ja mitä ei missään nimessä soisi periytyvän?

Jos opettelisivat sitkeyttä, se kai olisi parasta siirrettävää ominaisuutta. Mutta mykkäkoulua ei tarvitsisi kenenkään periä. Näillä ääneen sanotuilla sanoilla Janiika siunaa tyttösiään ja asettaa kuvan hellin käsin takaisin arkkuun. (Osa takakansitekstistä.)

Mies ja nainen lottoavat uskollisesti kymmeniä vuosia. Koko elämä vilahtaa ohi voittoa odotellessa. Joka lauantai he elävät voitonhuumassa, haaveilevat matkasta, jonka tekisivät rahojen kilahtaessa tilille. Ja joka lauantai he pettyvät. Kunnes koittaa taas uusi lottoarvonta.

Eräänä päivänä se sitten osuu kohdalle: lottovoitto. He lähtevät kaukomatkalle, Afrikan safarille. Mutta kaikki ei käykään suunnitelmien mukaan. Malariahyttynen pistää vaimoa ja hän sairastuu. Matkalta joudutaan palaamaan melkein ennen kuin se on edes alkanut.

Sairaalassa Marja hourailee ja näkee unia. Koko elämä kiitää silmien edessä kuin filminauha. Siinä kiitävät myös parin edellisen sukupolven elämät. Matti valvoo vaimonsa vuoteen äärellä ja ihmettelee…

Ylivieskalaisen Kirsti Mäenpään romaanissa Rankapuut ja leivosen laulu limittyvät unien näkemisen vuorokaudet ja unet. Vielä lopussakin vaimo järjestää yllätyksen miehelleen. (takakansiteksti)

Ihminen
täydellisenä syntynyt
keskoseksi muuttuu
osan paidasta maailma
rikkoo ja riistää
osa muuttuu
omalla kädellä
vajavaiseksi.

Korjausliike
korjaa ja
anteeksi
antaa kaiken.

(Teoksen viimeinen runo.)

Kannen ja teoksen kuvitus: Elisa Drossos

Arvio Keskipohjanmaassa, kirj. Leena Ahlholm

Silmät ummessa tuhkaan heitin
viimeiset siemenet
tyhjäksi menneestä aitastani
Herrani hoidettavaksi jätin
kaiken
itselle kalliiksi, rakkaaksi tulleet
ihmiset, tavarat,
maallisen mammonan
katoavan.
Tuhkasta nousevat Fenikseni
minunkin
ainoat arvokkaat, aurinkokaupunkiin
lentoon päästän.

(Runo kokoelman takakannesta.)

Nivalassa syntynyt Kirsti Mäenpää (s. Vilkuna) on valmistunut kätilöksi Helsingin kätilöopistosta vuonna 1968. Tehtäväksi annettu on poikkileikkaus kätilön vaativasta ja elämänmakuisesta työstä synnytyssairaalassa ja äitiysneuvolassa.

Syntymässä olevan lapsen sydänäänet olivat huolestuttavat ja äitiä valmisteltiin sektioon. Sairaanhoitaja, joka hallitsi eetterinukutuksen, oli jo työssään, ja minä ojentelin instrumenttihoitajalle asiaankuuluvia vaatetuksia. Sitten saapui kirurgi, talon ylilääkäri, tumppasi sikarin suustaan lavuaariin ja aloitti käsien pesun. Eikä siinä kauan mennyt, kun minulle ojennettiin huutava lapsi vaippaan käärittäväksi ja istukka kaarimaljaan pantavaksi. (takakansiteksti)

Runoihin on kätketty nuoren tytön haavemaailma, lapsuudenkodista mukaan lähtenyt herännäisvirsien lohduttava voima silloin kun elämä on ottanut ja antanut, aukaissut sinisiä silmiä sekä suojannut mielen pilvipellot.

Nainen mustissa, varjona vierelläni
kaikki nämä vuodet.
Lapsuudesta asti, surtava varalta,
huomisesta kun en tiedä.

Joko uskaltaisin vaatekaappiini katsoa,
löytyisikö punaista ja kirjavaa
vaatteeksi varjolleni.

Joko uskaltaisin varjoni kokonaan
toiseen osoitteeseen lähettää.
(Takakansiteksti)

Kylvö

Kourallinen jyviä kämmenellä
Eihän näistä edes leipää tee?
Herra sanoi; kylvä ne maahan
Nousi kapina
-ei ole vettä
-ei ole valoa
-ja näitä on vähän!
Jatkoi Herra;
onhan sinulla kyyneleesi,
ja kesällä on aina oleva valoa.

Entä kun tulee hallayö?
Millä varjelen ainoan kylvöni?
Herrani, millä?
Nouse yöllä,
tee pikku savuja peltosi ympärille,
varjeltuu viljasi,
ja aamulla aukeavat kukat.

(Kokoelman aloitusruno)

Juhani Mällinen: Porinoita: Polultani, Päätalosta, Päätalopäiviltä (2002. 376 s.)

Teoksen runkona ovat Kalajokilaakso-lehdessä parin vuosikymmenen aikana julkaistut Mällis-Jussin Porinoita Päätalosta -kirjoitukset.

”Juhani Mällisen kirja Porinoita polultani, Päätalosta ja Päätalopäiviltä on kirja, joka on kirjoitettu persoonallisella tavalla. Sen teksti on soljuvaa, ei typistettyä, joskus turhankin laveaa, mutta se on kirjoitettu sydämellä. Se on kirjoitettu niistä asioista, jotka Mällis-Jussi Ylivieskasta tietää ja tuntee. Kirja sisältää aimo annoksen faktatietoa Kalle Päätalosta ja Päätalopäivistä, mutta se on samalla myös syvälle menevä luotaus kirjoittajan omaan persoonaan, ajatuksiin, kokemuksiin ja elämäntaipaleeseen.

Juhani Mällinen on syntynyt v. 1944 Ylivieskassa. Jussi on ollut ns. monessa mukana. Varsinaisen elämäntyönsä hän on tehnyt kirjastoautonkuljettajana. Vakavan ALS-sairauden seurauksena hän joutui jäämään eläkkeelle tykkäämästään työstä, mutta EI ELÄKKEELLE ELÄMÄSTÄ.” (Osa Ilmari Luhtaselan esittelystä teoksen takakannessa.)

Juhani Mällinen: Porinoita polultani: Kirjastoautoreitiltä, Politiikasta, Päätalopäiviltä (2004. 311 s. lk 99.1 Muistelmat)

Toisessa kirjassaan Juhani Mällinen jatkaa ensimmäisen teoksen aihepiirien parissa, mutta Päätalopäivien ja politiikan ohi pääosaan nousee nyt kirjastoautotyö.

”Kirjastot ovat tärkeä osa suomalaista kulttuuria ja niiden kautta kansa on päässyt tiedon ulottuville. Sivukirjastojen toiminnan loppuessa kirjastoautot tulivat palvelemaan kylien asukkaita. Kirjastoauto ei ole vain kirjojen lainauspaikka. Se on myös monelle merkittävä viikottainen käyntikohde. Kirjastoauton henkilökunnalle työ oli myös kiinnostavaa ja arvokasta.”

”´Sivukylien sivistäjä´ Juhani Mällinen muistelee kuvailevaan tyyliinsä kirjassa lämmöllä vuosiaan kirjastoautotyössä Ylivieskassa. Hän on samalla tallentanut omakohtaiseen kokoemukseen perustuvaa tietoutta kirjastoautotoiminnan alkuvaiheista maaseudulla. Sillä on yleisempääkin merkitystä. Mällis-Jussi kertoo myös taustoista, byrokratiasta, ihmisistä asioiden takana, työtovereistaan ja asiakkaistaan.” (Osa Ilmari Luhtaselan esittelystä teoksen takakannessa.)

Juhani Mällinen: Porinoita polultani. Kun olin uus (2006. 248 s.)

Kolmannessa kirjassaan ylivieskalainen Juhani Mällinen kuvaa ajanjaksoa ennen kirjastoautokuljettajan uraansa.

”Kirjassa on kuvauksia poikavuosilta ja nuoruusvuosilta, sotaväkiajasta ja ensimmäisistä työpaikoista. Se sisältää aimo annoksen paikallista tapahtuma- ja henkilöhistoriaa, sekä murretta piristävänä lisämausteena. Valokuvat kirjan sivuilla elävöittävät sisältöä omalla tavallaan.

Kirjan sisällöstä huomattava osa on työkuvausta, ennen muuta laborantin työstä TVL:n Keski-Pohjanmaan piirin tietyömailla. Juhani Mällisen kirja on sellaisenaan jo aikaansaannos. Se on osoitus suomalaisen miehen päättäväisyydestä. Kun tavoite on asetettu, se toteutetaan. Kirja on samalla kunnianteko työlle ja työntekijöille.”
(Osa Ilmari Luhtaselan esittelystä teoksen takakannessa.)

Ylivieskalaisen Kati Männikön runot kattavat pitkän kaaren nuoruuden voimasta ja uhosta, hassutteluista ja pelkotiloista, hitaaseen seestymiseen, joka sekään ei ole vailla toisaalta tummia sävyjä, toisaalta koomisia oivalluksia. Kielellä leikittely ei ole runoissa itsetarkoitus, vaan kantaa aina samalla myös runon teemaa. Teos on myös psyykkinen matka mielen kuohunnasta lääkehoitoon, joka kyllä tasaa ja rauhoittaa mutta aiheuttaa myös haittoja, joita tarkastellaan purevan satiirin ja lempeän ironian keinoin. Runot ovat rytmikkäitä, helppolukuisia herkkupaloja – joita ei voi jättää väliin.

”Korvista kasvaa tillit
siankärsämö sieraimista.
Leikit lie liian villit:
minuus löytyy sammalista.”

(Takakansiteksti)

Ylivieskalaisen Kaarina Männikön teoksessa ”Äiti on viety Moisioon” kuvataan, mitä tapahtuu suvun matriarkan sairastuessa psyykkisesti. Miten reagoi aviomies? Millaisiin tilanteisiin joutuvat aikuiset lapset? Laukaiseeko sairauden äidin menneisyys vai taustalla vellovat, sukulaisten välejäkin uhkaavat oikeudenkäynnit?

Tapahtumat saavat vakavia ja tragikoomisiakin piirteitä. Puolisoiden suhteesta tulee esille uusia, hienovaraisia sävyjä. Myös miljöö – psykiatrinen sairaala – nostaa pintaan kysymyksiä, ennakkoluuloja ja muistoja, eikä sairaalaromanssiltakaan vältytä.

Esille nousee myös aikuisten sisarten elämä. Mistä he ammentavat voimavaransa? Mitä heillä on ollut, mitä heillä on nyt? – Teos lataa odotuksia – eikä lukija jää pettymään. (takakansiteksti)

Julkaisijat: Sotainvalidien Veljesliiton Keski-Pohjanmaan piiri ry, Sotainvalidien Keski-Pohjanmaan Perinneyhdistys ry. Toimittajat: Marja-Liisa Kattilakoski, Anne Ruuttula-Vasari.

Sotainvalidien Veljesliiton Keski-Pohjanmaan piiri ry ja Sotainvalidien Keski-Pohjanmaan Perinneyhdistys ry ovat tallentaneet ja julkaisseet sotainvalidien puolisoiden elämäntarinoita. Naisten kertomat tarinat ajoittuvat toisen maailmansodan vuosista aina tähän päivään saakka.

Selviytymistarinoita aloitettiin keräämään haastattelemalla puolisoita kesällä 2015. Monenkin kohdalla kyse oli todella viimeisistä hetkistä, sillä osa haastatelluista ei ole enää kertomassa omaa tarinaansa.

Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä kertoa tarinoita ihmisten elämästä. Ja koskaan emme kuitenkaan ole liikkeellä tarpeeksi ajoissa, jotta pystyisimme tallettamaan kaiken. Mutta voimme esittää aitoja ja todellisia tarinoita ihmisten vaiheista. (Lukijalle, s. 4 (osa))

Onni Veikko Laaksonen s. 09.09.1917 Asikkalassa k. 12.12.1957 Tuusulassa. Hän joutui sotavangiksi kiivaassa torjuntataistelussa Viipurissa 21.06.1944. Neuvostoliitto valloitti Viipurin yhdessä päivässä. Hän oli vankina mm. Volovossa. (Takakannen kuvateksti.)

Lapsuuden kesäaamuna istuin kotiportailla. Näen peltoaukion laidalla rukoushuoneen. Tuosta paikasta muodostui elämäni suunnannäyttäjä. (takakansiteksti)

Lestadiolaisuus on alkuajoista alkaen ollut laajimmalle levinnyt uskonnollinen liike suomalaisten keskuudessa. Se on suomea puhuvien keskuudessa merkittävässä asemassa Ruotsin, Norjan Lapissa ja Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa. – – Venäjän, Neuvostoliiton aikainen Viro ja Inkeri ovat olleet myös lestadiolaisuuden leviämisaluetta.

Kirjassani tarkastelen lestadiolaisuuden hajaannuksen vaikutuksia kotiseudullani. Mielenkiintoni keskipisteenä on Olkkolan rukoushuoneyhdistys, uusherätyksen leviäminen ja sen toiminta. (osa johdannosta)

Työn äänet olivat tulleet koliseviksi, kuorsaus rohisevaksi, uni katkonaiseksi ja television nauruohjelmat ärsyttäviksi. Mutta sitten rakas-sana sai äänen ja kasvot. Saimme itsemme liikkeelle läheisen ravintolan lounaspöytään. Huomista ei ole, ellemme kohtele tätä hetkeä hyvin. En syytänyt kiukun sanoja suustani, en musertavia, karkeita katseita silmistäni. Istuimme rennosti uutta hetkeä suunnitellen ja jotain hauskaa tapausta muistellen. Miksi olinkaan säilönyt pelkojen luurankoa kaapissani.(takakansiteksti)

Amy Nikunen kirjoittaa teoksessaan kokemuksistaan muistisairaan miehensä omaishoitajana.

Isovihan miehitys vuosina 1714–1721 Suomessa kuuluu osana suuren Pohjan sodan (1700–1721) aikaan. Pohjanmaalla isovihan ajan katsotaan alkaneeksi Napuen taistelun jälkeen, kun venäläiset löivät Armfeltin johtaman Suomen armeijan 19.2.1714 käydyssä taistelussa. Sen seurauksena venäläiset miehittivät Pohjanmaan ja alistivat väestön julman väkivallan ja järjestelmällisen ryöstelyn alle.

Miehitysvuodet olivat yhteiskunnalle kaoottista aikaa. Ruotsin vallan oikeusjärjestelmä lakkasi toimimasta, kirkolliset toimitukset loppuivat, talonpoikien ja porvareiden kauppasuhteet katkeilivat ja rahvas menetti suurimman osan omaisuudestaan. Ensimmäisten kovien vuosien jälkeen elämä muuttui siedettävämmäksi, mutta kaikesta oli puutetta. Miten ihmiset selvisivät vaikeista ajoista?

Suuri Pohjan sota sekä miehitysaika päättyivät vuonna 1721 solmittuun Uudenkaupungin rauhaan. (Takakansiteksti)

Kirja perustuu vuosina 2014–2016 ylivieskalaisessa ilmaisjakelulehti Kymppisanomissa julkaistuihin artikkeleihin.

Elämään mahtuu sitä enemmän, mitä enemmän ihminen haluaa siihen mahtuvan.

Kirja avautuu antoisasti kahteen kiehtovaan ja tähän asti vähän kuvattuun kokemusympäristöön. Kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoisia ovat kirjoittajan terävät havainnot paikkakunnan merkittävästä tehtaasta ja sen henkilöstön sosiaalisista suhteista ja sidoksista. Näköalapaikalta kirjoittaja myötäelää ihmiskohtaloissa.

Toinen kiehtova kokonaisuus on filosofian maisteri, äidinkielen lehtori Kaija Petäjä-Haikolan kuvaama arkinen koulumaailma iloineen ja suruineen. Se käsittää suomalaisen koululaitoksen suuren murrosvaiheen opettajan ja luottamushenkilön näkökulmasta. (takakansiteksti)

Espoon kirjailijat -sivuston esittely: Kaija Petäjä-Haikola

FM Kaija Petäjä-Haikolan uusi kirja Kevättä kohti, alaotsikoltaan Kolme rakkaustarinaa, on itsenäinen jatko kirjaan Syksyllä muuttui kaikki. Esikoisteos kertoo elävästi isoäidin, äidin ja ainokaisen tyttären elämästä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla. Suvun kolmen vahvan naisen elämästä sotienvälisessä ja sodanjälkeisessä Suomessa valottuu todenmukainen kuva pieteetillä säilytetyn kirjeenvaihdon välityksellä. Autenttinen aikalais- ja paikalliskuvaus suo samoihin aikoihin eläneille lukijoille mahdollisuuden kokea tuttuutta ja samastumista niin esikoiskirjan kuin jatkoteoksenkin kuvaamiin tapahtumiin.

Kevättä kohti valottaa vahvojen esiäitien elämäntietä, rakastumisia ja avioliittoja, kodeista saatua henkistä perintöä. Kerrontaa tukevat tekstiin lomittuvat kirjeiden katkelmat. Kirjoittamista on ennen sähköpostin aikoja harrastettu ahkerasti. Harva lie säilyttänyt arkiselta tuntuvan, myöhemmin aidoiksi ajankuviksi muodostuvat kirjeensä. Kirjoittajakin harmittelee päähänpistoaan hävittää nuoruudenaikaiset päiväkirjat ja kirjeet. Kirjoittaja onkin istunut kirjastoissa ajankuvaa tavoittamassa mm. sanomalehti Liiton vuosikerroista ja löytänyt ilokseen kansanrunouden arkistoista isoäitinsä keräämiä murrenäytteitä. Uskollinen ymmärtäjä, aviopuoliso ja rinnalla kulkija on samanaikaisesti syventynyt omaan harrastukseensa sukututkimukseen.

Kevättä kohti kertoo pohjalaisen ylioppilastytön lähdöstä maailmalle ja opiskelemaan. Teos kertoo avioitumisesta, 1950-luvun akateemisen opiskelijaperheen iloista ja suruista, ammattiin valmistumisista, työhön menosta ja yhteiskunnan muutoksesta Keski-Pohjanmaalla, Satakunnassa ja Helsingissä.

Nuorekkaan ja sujuvakynäisen suomen kielen maisterin apuna on ollut ilmeisen hyvä muisti. Opettajan työ, maailmalla matkustelu, muutot ja yhteiskunnallinen osallistuminen ovat tuoneet kirjaan lisää näkökulmaa. Kirjasta välittyy välistä räiskyväkin, positiivinen ja nuorekas elämänasenne, kyky ja halu kokea uutta, asettua taloksi elämän ja itsensä kanssa. Elämä tässä ja nyt on elettäväksi annettu iloineen ja suruineen, huumorin värittämine kommelluksineenkin. Mahdollisuuksiin saa tarttua, elämäänsä voi itsekin luoda – jokaisesta on oman elämänsä naiseksi tai herraksi. Muistan, olen elänyt ja olemassa muillekin kuin itselleni, tuntuu kirjoittaja sanovan. Kirja välittää kiitoksen läheisille, niillekin, joita ei enää ole.

(Teksti: Riitta Suonpää)

Monikudelmainen, tarkka ja lämmin kirja naiseksi kasvavan tytön elämästä kolme-, neljä- ja viisikymmenluvun Keski-Pohjanmaalla. Ajankuvaus niille jotka muistavat. Ajatusten ja tapojen taustaa nuoremmille.

Fil. maist. Kaija Haikolan o.s. Petäjän, kirja on kertomus kolmen naisen vaiheista. Äidin ja Kaijan lisäksi keskushenkilönä on vahva Ida Johanna, äidin äiti. Kymmenet suvun jäsenet ma muutkin pohjalaisen elinympäristön henkilöt elävät kirjassa aidosti. Sota-aika ja elämä suruineen iloineen ja ongelmineen välittyy myös runsaasta kirjeenvaihdosta. (takakansiteksti)

Ylivieska on omaääninen runo- ja valokuvateos, jonka tummia sävyjä läpäisee lämmin huumori. Teos on kuvaus siitä, miten ulkopuoliseksi itsensä voi tuntea paikassa, jonka ulkopuolella ei ole koskaan käynyt. Ylivieska on rohkea sukellus pienen pohjoisen paikkakunnan ytimeen. Sen tunnelmat ja maisemat voi tunnistaa jokainen, joka on joskus asunut suomalaisessa pikkukaupungissa tai ajanut sellaisen läpi.

Ylivieska on Sanna-Mari Pirkolan (s. 1975) esikoisteos. Helsinkiläistynyt lavastaja ja kuvataiteilija asui Ylivieskassa 18-vuotiaaksi asti. (takakansiteksti)

Arvostelu Keskipohjanmaassa, kirj. Leena Tanskanen.

Rovasti Ritva-Elina Pylväs käsittelee kirjassaan Galatalaiskirjeen 5. luvun pyyntöä ja lupausta: ”Antakaa Hengen täyttää itsenne. Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.”

Kirjoittaja kulkee kirjan luvuissa Hengen hedelmältä toiselle, antaa Raamatun sanan puhua ja herättää ajatuksia, kysymyksiä ja oman sydämen tarkastelua.

Taiteilija Katri Hakkarainen luo maalauksissaan oman tulkintansa teksteistä.

Kaivolan seurakunnan suntio löydetään kuolleena kirkon kellarista. Pian ilmenee, ettei kyseessä olekaan tapaturma, ja monenlaiset epäilykset saattavat seurakunnan työntekijöiden arkisen elämän pois raiteiltaan. Syyllistä etsitään, mutta samalla moni joutuu etsimään myös itseään: onko elämä ollut vain kulissien pystyssä pitämistä?

Kissanunia on kaksikielinen runo- ja kuvakirja kaikille kissoista kiinnostuneille ikään katsomatta. Ritva-Elina Pylvään runot ja Eeva Huotarin kuvitus vievät niin lapset kuin lapsenmieliset tutkimusmatkalle kotikissojemme salattuun sielunelämään, jopa uniin asti. (Ote Kustannusosuuskunta Länsirannikon esittelystä; runot teoksen takakannesta.)

Ne öisin hiipii tassuillaan
ja näkee kissanunia
hiirten pikajunia

Om natten smyger den
på mjuka tassar
och drömmer kattdrömmar
om möss i strida strömmar.

Kustannusosuuskunta Länsirannikon sivuilla laajempi esittely ja näytesivuja teoksesta.

Eletään vuotta 1938, ja murhan ja kuoleman käsitteet ovat vanhentuneita. Kuolema on kuitenkin vasta alkua, ja tuonpuoleinen elämä jatkuu Kesämaan metropolissa – jos on sattunut ansaitsemaan pääsyn sinne.

Ison-Britannian valtakoura ulottuu myös kuolleiden metropoliin. Se ei ole suinkaan ainoa mahtivaltio, jonka tähtäimessä on maailmanherruus tässä ja seuraavassa elämässä. Neuvostoliitolla on Kesämaassa omat vakoojansa ja teknologiaa, jonka avulla on mahdollista rakentaa oma jumala.

Britannian salaisen palvelun agentti Rachel White saa vihiä Kesämaassa asuvasta kaksoisagentista. Naisia vähättelevässä työympäristössä pyristelevä Rachel joutuu uransa kovimpaan taistoon, kun hän pyrkii nappaamaan miehen, jolla on ystäviä korkeissa viroissa. Mutta miten päästä kuolleen miehen jäljille? (takakansiteksti)

Lisää kirjailijasta ja hänen teoksistaan Gummeruksen sivuilla

Hannu Rajaniemen monisäikeiset novellit imaisevat pyörteeseen, jossa ihmeen tuntua herättävät päätähuimaavat seikkailut niin avaruuden kaukaisissa kolkissa kuin myös maagisissa todellisuuksissa Pohjanmaan perukoilla. Virtuoosimaisella otteella Rajaniemi sekoittaa teknologiaa ja juurevaa, suomalaista mytologiaa, kun ihmiset ja jumalat kohtaavat – sekä vaihtavat osia.

Kiehtovan surrealistisia satuja, avaruusoopperaa, riemastuttavaa pulp-henkeä ja kansanrunoudesta kumpuavaa melankoliaa tarjoilevissa kertomuksissa pohditaan, mitä tapahtuu teknologisten oivallusten jälkeen. Mitä toiveita läikehtii ihmissydämessä, kun tekoäly on mahdollistanut kaiken ja ihminen on kohonnut jumalaksi? (takakansiteksti)

Mestarivaras Jean le Flambeur on selvinnyt dilemmavankilasta, villikoodiaavikosta ja maapallon lopullisesta tuhosta. Hän on vapauttanut itsensä sobornostjumalattaren ikeestä, mutta ystävät hänen ympärillään harvenevat. Pitääkseen kuolleelle alukselleen ja ystävälleen annetun lupauksen hänen täytyy löytää jäljettömiin kadonnut oortilaissoturinainen Mieli.

Huima etsintä vie Jeanin keskelle sotaa, tuhoutuvalta planeetalta toiselle, kohti Saturnusta, jonka myrskyjen keskellä pelejä rakastavat zokut rakentavat vieraita todellisuuksia. Pelastaakseen Mielen salaperäiseltä Valtapelizokulta Jeanin täytyy avata Planck-lukot. Niiden takana odottavat kaikki mahdolliset maailmat, joissa kausaliteetti, rationaalisen maailmanselityksen ydin, on vain yksi polku monien joukossa …

Kvanttivaras-trilogian päätösosa Kausaalienkeli on täynnä valtavia avaruusaluksia, huimaavia avaruustaisteluja ja kiehtovaa tieteellistä spekulaatiota. Se sitoo yhteen trilogian teemat vapaan tahdon, pelit ja identiteetin tavalla, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. (takakansiteksti)

Mestarivaras Jean le Flambeur on paennut dilemmavankilasta mutta on edelleen ihmiskehonsa vanki. Lunastaakseen lopullisesti vapautensa salaperäiseltä pellegrinijumalattarelta hänen on keksittävä keino murtautua fraktaaliruhtinaan mieleen. Keikka vie Jeanin villikoodin valtaamalle maapallolle, henkiolentojen ja muhtasibsukujen kätkettyyn kaupunkiin. Villikoodiaavikolla ja minareettien varjoissa tuhannen ja yhden yön tarinat heräävät henkiin. Fraktaaliruhtinas on Kvanttivaras-trilogian räjäyttävä toinen osa, aikamatka tulevaisuuden aurinkokuntaan ja ihmissuvun viimeiseen asumukseen. (takakansiteksti)

Jean le Flambeur on mestarivaras, huijari, josta tiedetään vähän mutta jonka teoista on kuultu kaikkialla. Hän teki kuitenkin yhden virheen ja maksaa siitä nyt virtuaalisessa dilemmavankilassa, jossa vangit pelaavat loputtomia kuolettavia pelejä tuhansia itsensä kopioita vastaan. Kunnes Mieli-niminen nainen tarjoaa hänelle mahdollisuuden vapauteen. Hänen on vain vietävä loppuun yksi keikka, jossa hän ei aikanaan aivan onnistunut…

Kvanttivaras on säkenöivä romaani tulevaisuuden aurinkokunnasta, jossa Marsin kaupungit liikkuvat, muistot ovat jaettavissa ja aika on kirjaimellisesti rahaa. (takakansiteksti)

Hannu Rajaniemi Aamun kirjassa (Elävä arkisto)

Tähtivaeltaja-palkinto Hannu Rajaniemelle (Keskipohjanmaa)

Syöpäsoturit kertoo rintasyöpää sairastavien naisten elämästä ja kohtaloista heidän omilla sanoillaan.

Kirjassa käydään läpi taudin kohtaaminen, sen vaikutus arkeen ja perheeseen sekä omaan ajatteluun, kipeitäkään kysymyksiä välttelemättä.

Kirja on koottu naisten rintasyöpätukikanaville lähetetyistä viesteistä ja Mirja Rajanimen omista pohdinnoista. (Takakansiteksti)

Tämän kirjan tarkoituksena on kertoa rintasyöpää ja levinnyttä rintasyöpää sairastavien naisten elämästä, tunteista, vihasta, pelosta ja toivosta. Rintasyöpää sairastavia naisia on paljon, mutta moni heistä paranee. Me levinnyttä rintasyöpää sairastavat naiset emme ole parantuneet, vaan olemme jo toisella kierroksella taudin kanssa. (Ote aloitusluvusta Miksi, s. 11.)

Vuoden 2019 lopulla tuli kuluneeksi 85 vuotta siitä, kun ensimmäinen itsenäinen metsähoitoyhdistys perustettiin Kala- ja Pyhäjokilaaksoon, Kalajoelle vuonna 1934. Muutaman vuoden sisällä yhdistykset perustettiin myös kaikkiin muihin Kalajokilaakson kuntiin ja Pyhäjärvelle. Pyhäjokilaaksoon yhdistykset tulivat liki pari vuosikymmentä myöhemmin.

Metsänhoitoyhdistyksiä syntyi ennen muuta puukaupallisin perustein, avustamaan ja tukemaan metsäyhtiöiden armoilla olevia metsänomistajia. Metsäneuvojat antoivat yhdistysten jäsenille ammattiapua ja tekivät metsänhoidollista valistustoimintaa.

Vuosikymmenten saatossa pienistä sirpaleyhdistyksistä muotoutui vahva metsänomistajien etujen ja oikeuksien puolustaja ja metsäpalvelujen tuottaja, Metsänhoitoyhdistys Pyhä-Kala. Tämä historiakirja pyrkii antamaan lukijoilleen havainnollisen kuvan tuosta kehitystyöstä ja siihen liittyvistä vaiheista.

Kirja on myös kuvaus menestystarinasta, jossa hävitettyjen ja hoitamattomien metsien jokilaaksosta kehkeytyy muutamassa vuosikymmenessä hyvän metsänhoidon kautta vahvan puuntuotannon alue. Tässä kehitystyössä metsänhoitoyhdistyksillä on ollut keskeinen rooli. (takakansiteksti)

Heda on kertomus musiikin voimasta, unelmista ja niiden tavoittelusta sekä rakkaudesta niin eläviin kuin edesmenneisiinkin. Matka kadonneen pop-laulajan jäljillä kerii auki salaisuuksia trillerimäisellä otteella. – –

Kun nuoren Noel Pihlajan syöpä uusiutuu taas, lääkäri ehdottaa, että hän tekisi loppuelämällään jotakin, mistä on aina haaveillut. Noelin unelma musiikkiurasta karahti kiville jo lukion lopussa, mutta nyt hän saa päähänpinttymän kuulla lempiartistinsa Hedan viimeisen kappaleen ”Sea World”. Vahinko, ettei pop-tähti koskaan esittänyt sitä kokonaan! – –

Alkaa matka, joka johtaa koko Suomen halki Hedan piilopaikkaan, syrjäiselle saarelle, jolta laulaja ei aio enää poistua. – –

Minna Roininen (s. 1989 Ylivieska) on Helsingissä asuva kirjailija ja opintopsykologi. Vapaa-ajallaan hän koodaa, kuuntelee pop-musiikkia ja haaveilee paremmasta maailmasta. (Osa takakansitekstistä.)

Alma Eriksson on jäänyt sairautensa vuoksi vangiksi avioliittoonsa. Hänen fyysikkomiehensä Simon on kaikin puolin ikävystyttävä tyyppi, jonka pienistä pakkomielteistä ei ole haittaa kenellekään. Ei ainakaan ennen kuin Simonin synkät unet kietoutuvat osaksi pariskunnan elämää.

Vähitellen Alma käsittää, että hänen rakastamansa versio Simonista on yhä olemassa jossain varjojen tuolla puolen. Pelastaakseen miehensä hänen on löydettävä konsti painajaistensa hallitsemiseen. Tässä vaarallisessa tehtävässä Almaa opastaa aavemainen Frank Pohjoispuoli, jolla on omat syynsä estää Simonia luisumasta hulluuteen.

Pimeänkutojat on kauhusta ammentava unitrilleri. Se kietoo lukijan mysteerin verkkoon, ja pitää otteessaan loppuun saakka. (Takakansiteksti)

Leviällä ihimisen juuret on Raija Rostin esikoisteos. Keski-Pohjanmaan ja Ylivieskan seudun murre yhdistettynä välillä keveään, välillä riipaisevan syvään tekstiin tekee runoista ilmieläviä, kuin muistot ja kohtalot olisivatkin tässä ja nyt. Kerta kerralta runoja uudelleen lukiessa löytää uusia tasoja ja vivahteita. Hauskaa, kaunista ja surullista!

Raija Rosti, s. 1937 Rantasalmella, on asunut kouluvuotensa Ylivieskassa, opiskellut Jyväskylässä, mutta palannut vanhempiensa syntymäsijoille Etelä-Pohjanmaalle. Hän on toiminut opettajana Kauhajoella ja Laihialla. (takakansiteksti)

Rosti toteaa lukijalle teoksen alkusanoissa: ”Vapautuneesti puhe pulpahteli vuosien jälkeen syvältä, syvältä, kunnes pysähdyin. En ollutkaan enää varma, oliko se juuri sitä kieltä, jota lapsena kuulin ja opin. Oman ansiotyön vaatima kirjakielen käyttö, asuminen toisilla murrealueilla ja menneet vuosikymmenet olivat jättäneet jälkensä – tekivät epävarmaksi.”

Mediapinta-sivuston esittely

Arvostelu Keski-Pohjanmaassa, kirj. Leena Ahlholm

Tuohesta tehty -kirjaan on valittu Eeva Rutasen ja Jaana Öljymäen kursseille osallistuneiden suosikkiohjeita. Kirjassa on 28 selkeillä ohjeilla ja työvaihekuvilla varustettua ohjetta erilaisiin sisustus-, somistus-, käyttö ja lahjaesineisiin sekä koruihin. Lisäksi mukana on runsaasti ideakuvia. Mallityöt edustavat sekä uutta tämän päivän tyyliä että perinteisiä suosikkituotteita.

Ohjeita voi soveltaa myös muihin materiaaleihin, esimerkiksi nahkapaperiin, sanomalehteen, huopanauhaan ja korkkikankaaseen.

Ylivieskalainen Eeva Rutanen on harrastanut tuohitöitä yli 30 vuotta. Hän on opettanut tuohitöiden tekemistä kansalaisopistoissa vuodesta 1985.

Jaana Öljymäki valmistui taiteiden maisteriksi Lapin yliopistosta vuonna 2002. Haapajärvellä asuva Jaana on yrittäjä, käsityöläinen, taiteilija ja valokuvaaja. Jaana opettaa tuohitöitä eri puolilla Suomea. (Lyhennetty takakansitekstistä.)

Eeva Rutasen ja Jaana Öljymäen suositun tuohityökirjan toinen osa esittelee paljon uusia, moderneja malleja ja tekniikoita tämän kauniin luonnonmateriaalin työstämiseen. Kirja auttaa kaikkia kädentaidoista kiinnostuneita aloittamaan uuden harrastuksen.

Käsikirjassa opastetaan selkeillä ohjeilla ja työvaihekuvilla valmistamaan muun muassa saunatuotteita, lokerikkoja, koreja, valokuvaraameja, taulunkehyksiä, lampunvarjostimia ja monia muita sisustus- ja käyttöesineitä.

Lisäksi kirjassa opetetaan tuohitöiden tärkeät perusasiat, kuten tuohen ottaminen, puhdistaminen ja säilyttäminen.

Tuotteiden suunnittelussa on huomioitu tuohen luonnollisuus ja monipuolisuus sekä tuotteiden kauneus ja käytännöllisyys. Kaikki tuohityöt on suunniteltu kestämään aikaa ja käyttöä.

Kirjassa esitellään myös ideakuvin variaatioita eri tuotteista. Ohjeita soveltaen on mahdollista kehitellä myös omia malleja. (takakansiteksti)

Monipuolinen Tuohitöiden käsikirja on suunnattu niin tuohitöitä aloitteleville kuin jo vuosia harrastaneillekin.
Kirjassa opastetaan selkeiden ohjeiden ja työvaihekuvien avulla valmistamaan monenlaisia hyötyesineitä tästä kauniista luonnonmateriaalista. Perinteisten tuohitöiden lisäksi kirja esittelee paljon uusia, moderneja malleja ja tekniikoita, kaiken kaikkiaan yli 30 projektia.
Lisäksi kirjassa opetetaan tuohitöiden tärkeät perusasiat, kuten tuohen ottaminen, puhdistaminen ja säilyttäminen.

Kirjassa esitellään myös ideakuvin erilaisia variaatioita eri tuotteista. Kirjan ohjeita soveltamalla on mahdollista kehitellä erityyppisiä esineitä itsekin. (takakansiteksti)

ET-lehden artikkeli teoksesta ja kirjailijasta

Sanojen polulla -teoksen ajatelmat ovat syntyneet elämässä koetusta vanhemmuudesta, arjesta, yhteydestä, ihmisyydestä ja ikääntymisestä. Ne peilaavat mennyttä tähän aikaan ja tulevaan. Ikääntyvällä on aikaa muistoille ja pohdinnoille. Sisältö kokoaa levollisesti ihmisen elämänvaiheita ikääntyneen silmin: ”Kaisla piirtää elämänkaartaan taivasta vasten.” (takakansiteksti)

Teoksen sisältö on jaoteltu kuuteen lukuun: Vanhemmuus, Arki, Yhteys toiseen, Yksin, Ihmisyys ja Ikääntyminen.

Iäkäs ihminen tähyää
hupenevia päiviään kohti.
Lapsen lähellä katse kääntyy
elämän ilmansuuntaan.

Luvusta Ikääntyminen, s. 84.

Sinun kätesi versoo
rakkautta
ehtymättä,
kukkii lakastumatonta toivoa.

Rakkautesi piirtää minut
näkyviin
maailmankaikkeudesta,
antaa minulle äänen ja sanat.
Sinusta tunnen itseni,
tiedän,
kuka olen,
kenelle kuulun.

Tuoreen lehden tuoksuinen öljy
valuu sormiesi läpi,
hoitaa kipua.

(Runo teoksen takakannesta.)

Ailin kirja Tienviittoja ja pysäkit on tärkeä teos. Kuolemasta ja hyvästä kuolemasta puhutaan tämän päivän Suomessa hyvin vähän. Kuolema ja kuoleminen on työnnetty pois loisteputkien ja pauhaavien televisioiden alle sairaaloiden yksinäisille vuodeosastoille ja hoitolaitoksiin. Kuitenkaan siitä ei ole niin kovin kauan aikaa kun Suomessa synnyttiin, elettiin ja kuoltiin saman katon alla, perheen parissa ja elämän keskellä. Aili kertoo kuvin ja tekstein viisaasti rakkauden voimasta ja siitä miten tärkeää on että jokainen on läsnä vain omien voimiensa mukaan.

Tienviittoja ja pysäkit on rauhallinen ja lempeä teos; rohkea, lohduttava ja armollinen. Löysin kuvista ja tekstistä paljon itselleni tärkeää kosketuspintaa. Olen varma että meitä on muitakin. Toivon – uskon – monen muunkin omaisen, läheisen, saattajan, ja vakavasti sairaan, olevan valmis tarttumaan tämän kaltaisiin teoksiin.

”Kun ei ole eilistä eikä ole huomista, on vain hetki. Ja uusi hetki. Ja uusi hetki.

Naamiot tipahtavat pois ja jäljelle jää – Rakkaus.”

(Marianne Ripatin esittely teoksen takakannesta.)

Fantasiaromaani kuvaa Tirca-nimisen kylän kohtalonhetkiä, kun kylään tulee joukko maageja eli Auguureja:

”Poikien suut loksahtivat auki. Auguuri… Maagi heidän kylässään. Näitä miehiä kutsuttiin vain tuhoamaan aggressiivisia petoeläimiä tai parantamaan tauteja, joihin kylän oman parantajan keinot eivät tepsineet.” (s. 13.)

Valokuvateos Ylivieskasta = Illustrated Ylivieska

Dosentti Maria Suutala lähtee kanssasi tutkimusmatkalle suomalaiseen aatehistoriaan isovanhempiensa, Iida ja Juho Kytömäen ajattelun kautta. Kytömäet johtivat heränneiden kansanopistoa Raudaskylässä ja perustivat kristillisen keskikoulun ja lukion, mutta vaikuttivat myös kirjallisen toiminnankautta. Oppilaita Kytömäet saivat aina Petsamosta, tytärsaaresta ja Itä-Karjalasta asti. Tämä on kirja Jumalan uskollisista. jotka halusivat muuttaa maailmaa ja tehdä paljon hyvää. Iida ja Juho Kytömäki liittyivät saksalaisen pietismin ja mystiikan perinteeseen, jossa N. L. von Zinzendorfin tavoin kaikki kaikeksi tulee tuo Yksi ja Ainut, Jeesus.

Vuoden 1918 sisällissodassa heränneistä tuli valkoisen Suomen sankareita, jotka jatkoivat kristinuskon ja isänmaan puolustamista 1920- ja 1930-lukujen oikeistoradikalismin, Lapuan Liikkeen ja Isänmaallisen Kansanliikkeen riveissä. Taistelu ateismia vastaan huipentui jatkosodassa: heränneet nuorukaiset lähtivät pyhään sotaan vapauttamaan suomensukuisia kansoja. AKS:läinen heimorakkaus paloi niin Kytömäkien kuin muiden heränneiden rinnassa: Karjala, sekä Viena että Aunus, oli heidän luvattu maansa.(Lyhennelmä teoksen takakansitekstistä.)

tämä on minun
olemassaoloni pyhyys
kaikki tuulet otsallani
silmämäärä ulappaa

horisontti hapuilevana aaltoilee
saaret nousevat merestä, väreilevät
mökit kasvavat, kutistuvat

vesi valuu taivaaseen
taivas mereen

(Runo teoksen takakannesta.)

Työryhmä: Kati Autio, Hilkka Isokoski, Toivo Vuolteenaho, Eero Huttunen ja Liisa Koskela.

Raudaskylän Sekakuoro täyttää 100 vuotta samoin kuin itsenäinen Suomi. Tämä kuvallinen kirja kertoo kuoron historiasta. Nykyiset ja entiset Raudaskylän Sekakuoron laulajat ja johtajat lainasivat kuvia käyttöön ja kertoivat muistoja kuoron vaiherikkaan historian ajalta. Kuoron omissa muistiinpanoissa oli runsaasti kuvauksia kuoron tapahtumista. Näistä aineksista muotoutui kertomus Raudaskylän Sekakuorosta.
Kuinka on mahdollista, että kuoro on pysynyt koossa näin pitkän ajan? Hyvät johtajat saavat kuorolaiset pysymään kuorotoiminnassa mukana. Raudaskylän sekakuorolla on ollut todella ammattitaitoisia johtajia. Kuoro ei toimi ilman uskollisia kuorolaisia, jotka käyvät säännöllisesti harjoituksissa ja joille kuorossa laulaminen on rakas harrastus. Ohjelmiston pitää olla vaihtelevaa ja kuorolle sopivaa sekä tason että sisällön osalta.

Kuorossa laulaminen edistää hyvinvointia ja auttaa jaksamaan arjen keskellä. Kuorolaisten kesken vallitsee hyvä henki, ollaan kuin yhtä perhettä. On suuri ilo valmistautua juhlaan ja nauttia laulamisesta hyvässä seurassa. (Osa takakansitekstistä)

”Ei ollut erikoisluokkia. kielistudiota, ATK:ta, TV:tä, videota, ei piirto- eikä diaheitintä, nauhuria, korvalappustereoita, kännyköitä. Oli vain taulu, liitu ja sieni, sinipunakynä ja karttakeppi – moneen tarkoitukseen.”

Ylivieskan yhteiskoulun ylioppilaat vuosimallia 1953 muistelevat kouluaan ja kouluaikaansa nyt 50 vuotta myöhemmin. Kirjaan on koottu koulumuistoja – myös opettajilta –, elämäntarinoita ja kohtaloita; eläviä, hauskoja ja haikeitakin. Kirja tarjoaa mainiota ajankuvaa ja paikallishistoriaa sekä havainnollistaa koulun suurta muutosta. (Tekstit kirjan takakannesta.)

Esko Haikola toteaa teoksen saatesanoissa: ”Me, jotka viisikymmentä vuotta sitten pääsimme ylioppilaiksi tuosta koulusta ja olemme tehneet elämäntyömme erilaisissa vastuunalaisissa tehtävissä, olemme oppineet vuosien myötä arvostamaan koulun perustajien rohkeaa ja uhrautuvaa työtä. Koulunkäynnin edellytykset ovat vuosikymmenten kuluessa aivan oleellisesti parantuneet niin opetusmenetelmien, -välineitten kuin taloudellistenkin seikkojen suhteen. Nykypäivän koululaisten on vaikea edes kuvitella, millaista opiskelu oli aikoinaan isovanhempien koulussa.”

Toimituskunta: Elias Verkasalo, Mirja Lounela, Mauri Isokoski. Sisäkansi ja piirrokset: Jukka Kolehmainen.

Kehitystarina (s. 3)

Raudaskylän keskikoulu ja lukio oli olemassa tasan puoli vuosisataa, vuodet 1924-1974. Sinä aikana koulusta valmistui yli 800 ylioppilasta. Lisäksi 1900 oppilasta suoritti keskikoulun.

Vuoden 1951 ylioppilaat pitivät 50-vuotisluokkakokouksen Raudaskylässä. Tällöin heräsi ajatus luokkakirjan toimittamisesta.

Koulun viimeinen rehtori on kirjoittanut koulun historian, joka on ensimmäinen yhtenäinen esitys koulun vaiheista. Viimeistä edellinen rehtori on kirjoittanut esityksen koulun perustajan ja pitkäaikaisen johtajan Juho Kytömäen opintiestä.

Vuoden 1951 ylioppilaat, laajasta ammattikirjosta työsarkansa valinneet, yksineläjästä 50-jäsenisen suurperheen isoäitiin, ovat kirjoittaneet muistelmiaan kouluajalta. Osa kävi koulunsa nöyrinä herännäisyyden hengessä, osa välinpitämättöminä, osa uhmakkaina.

Oppikoulun ja kansanopiston taloudellinen merkitys kylälle oli aikanaan kaksi kertaa niin suuri kuin kylässä olleen sadan työntekijän tiilitehtaan, joka nytkin on yksi valtakunnan suurimmista. Kirjassa on katsaus tästä poikkeuksellisesta koulun ja kylän molempia hyödyttäneestä yhteiselämästä ja kylän oloista, myös koulun lakkauttamisen jälkeen vuoteen 2002 saakka.

Matrikkeliosasta on nähtävissä, miten vuoden 1951 Raudaskylän ylioppilaat ovat olleet rakentamassa sodanjälkeistä Suomea.

Raudaskylän koulu- ja kyläyhteisöjen monipuolisen historiikin VIRRAN TUOMAA – VIRRAN VIEMÄÄ tekstejä elävöittävät kuvat. Dokumenttitekstien lisäksi kirja kuvaa yhden, sodanjälkeisen ylioppilasluokan asenteita ja kokemuksia koulun herännäiskristillisestä arvomaailmasta ja kouluelämästä.

Kuvia kirkosta K2S:n sivuilla.

Ylivieskan kirkon kuvagalleria seurakunnan sivuilla. Kuvia ja tarinoita peruskiven muurauksesta kirkon vihkimismessuun.

Pääsiäislauantaina 2016 tapahtuneen dramaattisen kirkkopalon jälkeen Ylivieskassa alkoi uuden kirkon suunnittelu, johon etsittiin ratkaisua yleisen arkkitehtuurikilpailun kautta. Suuren suosion saaneen kilpailun voitti Arkkitehtitoimisto K2S OY ehdotuksellaan Trinitas.

Viisi vuotta kirkkopalon jälkeen pääsiäisenä 2021 uusi Pyhän Kolminaisuuden kirkko oli valmis ja vihittiin käyttöönsä. Raunioilta alkanut seurakuntalaisten yhdessä kulkema pääsiäisvaellus oli saapunut perille uuteen kotikirkkoon.

Ylivieskan uusi kirkko on herättänyt suunnittelusta alkaen suurta mielenkiintoa ja ollut valmistuttuaan suosittu vierailukohde. Mielenkiintoa lisäsi edelleen pääsy Arkkitehtuurin Finlandia -palkintoehdokkaaksi 2021.

Lahjoitusvaroja rakennushankkeeseen organisoinut Kirkkotalkoot-keräystoimikunta päätti laatia osana toimintaansa Yhdessä-juhlakirjan, jossa käydään läpi kirkkohankkeen moninaisia vaiheita. Kirjaan on otettu mukaan myös katsaus Ylivieskan aikaisempiin kirkkoihin. (Takakansiteksti)

Kirjaseen on koottu ylivieskalaisia perinneruokia ja leivonnaisia. Ohjeet on saatu haastattelemalla vanhoja pitokokkeja ja emäntiä.

1900-luvun alkupuolelta on tietoa päivittäisistä ruokailuista, töistä ja tavoista.

Ruuat on valmistettu kotoisista oman pellon ja karjan antimista. kaikki tehtiin kotona, joten työtä oli paljon. Kaikki osallistuivat työntekoon.

Ruuat ovat maukkaita ja hinnaltaan halpoja. Monet näistä sopisivat tämän päivän aterioille ravitsevina ja terveellisinä.

Kirjasen lopussa Hilja Mattilan haastattelusta koottua tietoa.

(Teksti muokattu Hanna Liisa Mattilan kirjoittamasta johdannosta.)

Ylivieskan kaupunginkirjaston painattama moniste Hanna Liisa Mattilan toimittaman aineiston pohjalta.