Runoa ja proosaa – Kalevala on kääntynyt eri tavoin eri kielille.
Tekstinäytteitä Kalevasta eri kielillä. Mukana on niin runo- kuin proosakäännöksiä. Suomenkielinen alkuteksti kulkee käännöksen rinnalla. Ote on Kalevalan ensimmäisestä luvusta, jakeet 196–244: Maailman synty. Sotka etsii pesimäpaikkaa. Veen emonen, ilman impi, nostaa polvensa merestä sotkalle pesäpaikaksi.
Tekstinäytteitä on seuraavilta kielialueilta:
- pohjoismaiset kielet
- balttilaiset ja suomalais-ugrilaiset kielet
- germaaniset kielet
- romaaniset kielet
- muut kielet: esperanto, suahili
Pohjoismaiset kielet
Ruotsi
| Kalevala (1999) | Käännös: Lars Huldén ja Mats Huldén |
|---|---|
| Niin silloin ve`en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi; luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. | Då stack havsfrun, vattenmodern, vattenmodern, himlajungfrun upp sitt ena knä ur vattnet, sköt ur sjöarna upp skuldran, så att fågeln fick ett fäste för ett eget hem i havet. Knipan flög, den vackra fågeln, fram i glidflykt över vattnet och fick syn på jungfruns knäskål i det blåaktiga svallet. trodde att det var en tuva, tog det för en frodig torva. Knipan flyger, knipan seglar, slår sig ner på knäskålskrönet. Där är boet snart i ordning; det är dags att värpa gullägg. Sex blev gulläggen i boet, men det sjunde var ett skinnägg. Knipan börjar ruva äggen, hålla varmt i knäskålsboet. Ruvar en dag, ruvar två dar, ruvar än den tredje dagen. Men då märker vattenmodern, känner havsfrun, himlatärnan, hur det hettar till i huden, skålen glöder som ett eldkol, het som om den stod i lågor, ådrorna höll på att smälta. Havsfrun gör ett kast med knäna sprätter till med alla lemmar: äggen rullade i vattnet, hamnade i havets händer; krossades i tusen bitar, maldes sönder till små smulor. Bottenslammet slök dem inte, allt togs i förvar av vattnet. Smulorna blev sköna smycken, bitarna beundransvärda, äggets underdel förvandlad tillvårmoder jord härnere, äggets överdel förvandlad till den höga himmelskupan. Gulans överdel blev solen som belyser oss om dagen, vitans överdel blev månen med sitt matta sken om natten. Men det brokiga i ägget blev i skyn till tusen stjärnor. Och det svarta som där syntes blev till mörka moln på himlen. |
Norja
| Kalevala (1967) | Käännös: Albert Lange Fliflet |
|---|---|
| Niin silloin ve`en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi; luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. | Men så løfted vandets moder, vandets moder, luftens jomfru, knæet op af havets bølger, skulderbladet op af vandet, som en redeplads for anden, som et opholdssted for fuglen. Og den smukke vildand kom der, og den svæved, og den ”svaved”, øjned vandets moders knæskal på den dybblå brednings bølger, tog den for en græsgrøn tue, for en frisk og saftig græstørv. Fuglen fløj nu rundt og svæved, satte sig til sidst på knæet, gav sig til at bygge rede, lagde gyldne æg i reden, seks af æggene var guldæg, men det syvende et jernæg. Så begyndte den at ruge og at varme kvindens knæskal, ruged én dag og den næste, ruged også tredjedagen, men så følte vandets moder, vandets moder, luftens jomfru, at hun nu blev varm og blussed, hendes hud blev helt forkullet, og hun trode, knæet brændte, alle hendes sener smelted. Kvinden rysted knæet kraftigt, hun bevæged sine lemmer. Æggene faldt ned i vandet, trilled ud i havets bølger, de gik klirrende i stykker, splintredes i mange stumper, men de havned ej i dyndet, landed ikke dybt i vandet. Stykkerne de gik til gode, alle stumperne blev anvendt, thi den nedre del af ægget blev til jorden nedenunder, og den øvre del af ægget blev til himlen ovenover, æggeblommens øvre halvdel blev til solens lyse skive, æggehvidens øvre halvpart blev til månens blanke flade, og det brogede i ægget blev til stjernerne på himlen, hvad der var af sorte pletter blev til himlens mørke skyer. |
Tanska
| Kalevala (1994) | Käännös: Hilkka & Bent Søndergaard |
|---|---|
| (Säkeistöjen jakoa on muutettu niin, että rivit vastaisivat toisiaan.) | |
| Niin silloin ve`en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi; luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. | Men så løfted vandets moder, vandets moder, luftens jomfru, knæet op af havets bølger, skulderbladet op af vandet, som en redeplads for anden, som et opholdssted for fuglen. Og den smukke vildand kom der, og den svæved, og den ”svaved”, øjned vandets moders knæskal på den dybblå brednings bølger, tog den for en græsgrøn tue, for en frisk og saftig græstørv. Fuglen fløj nu rundt og svæved, satte sig til sidst på knæet, gav sig til at bygge rede, lagde gyldne æg i reden, seks af æggene var guldæg, men det syvende et jernæg. Så begyndte den at ruge og at varme kvindens knæskal, ruged én dag og den næste, ruged også tredjedagen, men så følte vandets moder, vandets moder, luftens jomfru, at hun nu blev varm og blussed, hendes hud blev helt forkullet, og hun trode, knæet brændte, alle hendes sener smelted. Kvinden rysted knæet kraftigt, hun bevæged sine lemmer. Æggene faldt ned i vandet, trilled ud i havets bølger, de gik klirrende i stykker, splintredes i mange stumper, men de havned ej i dyndet, landed ikke dybt i vandet. Stykkerne de gik til gode, alle stumperne blev anvendt, thi den nedre del af ægget blev til jorden nedenunder, og den øvre del af ægget blev til himlen ovenover, æggeblommens øvre halvdel blev til solens lyse skive, æggehvidens øvre halvpart blev til månens blanke flade, og det brogede i ægget blev til stjernerne på himlen, hvad der var af sorte pletter blev til himlens mørke skyer. |
Fääri
| Kalevala, tjódkvÍdi finna (1993) | Käännös: Johannes av Skardi |
|---|---|
| Niin silloin ve`en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi; luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. | So hin væna sæarmóðir, loftsins ungmoy, yndissprundið, hevjar upp úr havi knæið, upp úr bylgju herðablaðið, snípuni til rúmligt reiður, lendi, henni longdist eftir. Snípan, hesin fagri fuglur, flýgur langan fram og hugsar; sær nú knæskel sævarmóður millum havsins bláu bárur, hugsar, tað er grøsug túgva, vallað torva, verd at byggja. Grundar hon og langan leinkir, seg at knæskel lágt hon lækkar; har nú ruddar hon sær reiður, og hon verpur egg við gylling; seks av teimum skyggin gullegg, sjeynda eggið er eitt bleytegg. Snípan býr seg til at bøla, vermir væl ta køldu knæskel, bølir ein dag, bølir báðar, inn í triðja enn hon bølir. Varnar milda móðir sævar, ungmoy loftsins, yndissprundið, at hon fer at orna illa, følna húðin fer at snerkjast, tykir knæið byrjar brenna, allar sinar bráðna burtur. Skakar hon nú hveppin knænum, og hon hevjar øllum limum – eggini í sjógvin sturtnast, spjaðast út um allan ægin, brotna so í bitar sundur, kopparnir í skeljasori. Eggini ei undir søkka, brotini ei burtur spillast, molarnir ei sindrast sundur, allir verða vakrir lutir. Undirhálva egsins verður jørðin, móðir mannaættar, yvirhálva egsins verður himnahválvið yvir øllum; reyðans ervalutur lagar sól, ið heitt á sumri vermir, ervalutur hvítans kvikur verður kaldi, kámi máni, alt, sum sprøklut er í eggi, verða stjørnur hátt á himni, alt, í eggi er av dimmum, verða svartir skýggjabøklar. |
Balttilaiset ja suomalais-ugrilaiset kielet
Latvia
| Kalevala, somu tautas eps (1964) | Käännös L. Laicens |
|---|---|
(Säkeistöjen jakoa on muutettu niin, että rivit vastaisivat toisiaan.) | |
| Niin silloin ve`en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi; luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. | Dzirdçja to ûdens mâte, Ûdens mâte, gaisa meita, Cçla ceïgalu no jûras, Plecu uzcçla no viïòiem, Lai kur pîlei ligzdu taisît, Mâjokli kur iemetinât. Ðitâ pîle, glîtais putnis, Lidoja un lidinâja. Redzçj’ ûdens mâtes celi, Ieraudzîja zilâ selgâ; Nodomâja siena kuðíi, Ðíita esam jaunu cini. Lidoja un lidinâja, Uzsametâs ceïagalâ. Uztaisîja tur sev ligzdu, Iedçja tur zelta olas; Visas seðas zelta olas, Septîto dçj dzelzu olu. Sâka viòa perçt olas, Ceïagalu sasildîja. Perçj’ dienu, perç otru, Perçja jau treðo dienu. Nu tai vietâ ûdens mâte, Ûdens mâte, gaisa meita, Sajuta sev sakarsumu, Nojauta, ka âda kvçlo; Ðíita ceïagalu liesmâs, Izkusuðas visas dzîslas. Sadrebçjâs ceïagalis, Sakustçjâs locîtava; Bira ûdenî nu olas, Ievçlâs tâs jûras viïòos; Sasitâs tâs drusku druskâs, Gabalos tâs sadauzîjâs. Dûòâs negâja vis postâ, Iekrituðas ûdens dzîlç. Drumslas pârgrozîjâs labi, Èaulas izveidojâs skaisti; No tâs olas apakðdaïas Izaðíîlâs mâte zeme, Bet no viòas augðas daïas Radâs augstais debess lokums; Dzeltânuma virsçjdaïa Vçrtâs dienas saules gaismâ, Olas baltums, augðas daïa Izmetâs par mçnesnîcu; Bet no olas raibâs puses Zvaigznes saradâs pie debess, Un no melnuma, kas olâ, Cçlâs gaisâ mâkoòpulki. |
Unkari
| Kalevala (1976) | Käännös: István Rácz |
|---|---|
| (Säkeistöjen jakoa on muutettu niin, että rivit vastaisivat toisiaan.) | |
| Niin silloin ve`en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi; luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. | Akkor az a vízi asszony, víz tündére, lég leánya, tengerbõl térdét emeli, vállát hozza a hullámból, hol a réce fészket rakjon, hímes hajlékot építsen. Épp ot repült a kis réce, sebes szárnyán arra szállott: látta lábát a leánynak, kéklõ tengerben a térdét. Hitte, hogy zsombékra talált, finom, puha fûcsomóra. Körözött még, majd keringve eszállt a leány térdére, remek fészket rakott reá, tojásit térdére tojta: hat szép tojást színaranyból, hetediket hideg vasból. Kezdi költeni tojásit, költi egy nap, két nap költi, három hosszú nap multával meleg lett a leány térde! Tenger tiszta tündérének, vízasszonynak, légi lánynak térde tüzesedni kezdett, pirúlt, parázslott a bõre, úgy érezte, mintha égne, tagjaiban tûz tombolna! Térdét mérgesen megrázta, lábát lengette, lóbálta: tengerbe gurúlt a tojás, mind a hét hullámba hullott, széttört mind a sziklaszirten, zúzódott a zátonyokon. De nem vesztek el a vízben, semmi sem súlyedt a sárba, megmaradt minden darabja, mássá, szebbé megváltozott! Tojásnak alsó felébõl lett a földnek kemény kérge, tojásnak felsó felébõl lett a magos mennyboltozat, tojás sápadt sárgájából gyönyörû szép nap született, tojás felsõ fehérjébõl lett a halvány hold korongja, tojás tarka foltjaiból csupa csillag let az égen, tojás fekete foltjából sötét felleg sûrûsödött. |
Germaaniset kielet
Englanti
| Kalevala, the Land of the Heroes (1985) | Kääntänyt W. B. Kirby. |
|---|---|
| Kirbyn käännös ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1907. | |
| Niin silloin ve`en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi; luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. | Then the Mother of the Waters, Water-Mother, maid aërial, From the waves her knee uplifted, Raised her shoulder from the billows, That the teal her nest might ‘stablish, And might find a peaceful dwelling. Then the teal, the bird so beauteous, Hovered slow, and gazed around her, And she saw the knee uplifted From the blue waves of the ocean, And she thought she saw a hillock, Freshly green with springing verdure. There she flew, and hovered slowly, Gently on the knee alighting; And her nest she there established, And she laid her eggs all golden, Six gold eggs she laid within it, And a seventh she laid of iron. O’er her eggs the teal sat brooding, And the knee grew warm beneath her; And she sat one day, a second, Brooded also on the third day; Then the Mother of the Waters, Water-Mother, maid aerial, Felt it hot, and felt it hotter, And she felt her skin was heated, Till she thought her knee was burning, And that all her veins were melting. The she jerked her knee with quickness, And her limbs convulsive shaking, Rolled the eggs into the water, Down amid the waves of ocean; And to splinters they were broken, And to fragments they were shattered. In the ooze they were not wasted, Nor the fragments in the water, But a wondrous change came o’er them, And the fragments all grew lonely. From the cracked egg’s lower fragment, Now the solid earth was fashioned, From the cracked egg’s upper fragment, Rose the lofty arch of heaven, From the yolk, the upper portion, Now became the sun’s bright lustre; From the white, the upper portion, Rose the moon that shines so brightly; Whatso in the egg was mottled, Now became the stars in heaven, Whatso in the egg was blackish, In the air as cloudlets floated. |
| Kalevala, epic of the Finnish people (1988) | Käännös: Eino Friberg |
|---|---|
| Eino Friberg muutti jo lapsena Yhdysvaltoihin ja on kääntänyt suomalaiskansallista kirjallisuutta englanniksi. Hänen käyttämäänsä runomittaa on kiitetty vaihtelevaksi, ja hän on käyttänyt käännöksessään amerikanenglannille tyypillisiä ilmaisuja. | |
| Niin silloin ve`en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi; luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. | So the mother of the water, Water mother, airy maiden, Raised her knee above the surface And her shoulder from the wave As a refuge for the scaup And a welcome nesting place. Then that scaup, the lovely bird, Fluttering round and hovering over Spied the water-mother’s knee Lifted from the sea’s blue surface; Took it for a grassy tussock Or a tuft of new-grown turf. Flies about, flitting here and there, Settles on the lifted kneecap. It is there she builds her nest, There she laid her golden eggs – Six were the golden eggs she laid, But the seventh was of iron. She began to hatch the eggs there, Heating up the lifted kneecap; Brooded one day, brooded two days, Even on the third day brooding. Then the mother of water, Little mother, airy maiden, Felt the rising heat upon her, Felt as if her skin were scorching, Thought her kneecap was on fire, That her very veins were melting. All at once she jerked her knee, Agitating every member, And the eggs rolled in the water To the tumbling of the tides; Into bits the eggs were broken, Shattered into crumbs and pieces. But the eggs and pieces were not Mixed up wit the mud and water For at once the crumbs grew comely And the pieces beautiful. One egg’s lower half transformed And became the earth below, And its upper half transmuted And became the sky above; From the yolk the sun was made, Light of day to shine upon us; From the white the moon was formed, Light of night to gleam above us; All the colored brighter bits Rose to be the stars of heaven And the darker crumbs changed into Clouds and cloudlets in the sky. |
Hollanti
| Kalevala, Het Finse heldenepos (1979) | Käännös: J. C. Ebbinge Wubben |
|---|---|
| Niin silloin ve`en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi; luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. | Toen Ilmatar de eend zo hoorde jammeren, hief zij haar knie op uit de golven. In wijde kringen zweefde de mooie bonte vogel rond tot zij Ilmatars knie boven het blauwe water gewaar werd. Zacht liet zij zich op deze welving neer, bouwde een broedplaats en legde er zes eieren in, helemaal van goud. Het zevende was echter van ijzer. De eend begon te broeden. Ze broedde een dag en nog een tweede. Op de derde dag werd de hitte door het broeden echter zo groot, dat Ilmatars knie verschroeide en haar aderen dreigden te smelten. Heftig schudde zij haar ledematen. De eieren rolden in zee en braken in vele stukken. De scherven zonken echter niet weg in het slik, en de zee sleurde ze niet mee, maar alles wendde zich ten goede. Want zie, de stukken veranderden geheel: uit de onderste helft van een ei ontstond de aarde, die onder het uitspansel ligt. Uit het bovenste deel van een ei ontstond de hoge hemel. Uit het bovenste deel van een dooier ontstond de ver in het rond stralende zon. Uit het bovenste deel van een eiwit ontstond de maan met haar milde glans. Uit het gespikkelde mengsel van eiwit en eigeel ontstonden de sterren. Uit het donkere deel in het ei ontstonden de wolken, die door de lucht trokken. |
Saksa
| Kalevala, das finnische Epos des Elias Lönnrot (1985) | Käännös: Lore ja Hans Fromm |
|---|---|
| Niin silloin ve`en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi; luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. | Da erhob die Wassermutter, Wassermutter, Maid der Lüfte, Schon ihr Knie aus Meereswogen, ihre Schulter aus der Welle Als ein Nistort für die Ente, als ein sehr erwünschter Wohnplatz. Dieser schöne Entenvogel schwebt nun langsam, weithin schweifend, Merkt das Knie der Wassermutter auf dem blauen, offnen Wasser, Hälts für einen Gräserhügel, eine frische Rasenbülte. Er fliegt langsam, gleitet leise, auf das Knie lässt er sich sinken, Darauf baut er seinen Brutplatz, legt dort seine goldnen Eier, Legt sechs Eier ganz von Golde, doch das siebte ist aus Eisen. Fängt die Eier an zu brüten, Kniees Wölbung zu erwärmen; Brütet einen Tag, den andern, brütet auch am dritten Tage: Schon verspürt die Wassermutter, Maid der Lüfte, Eine große Glut entstehen, spürt die Haut sich stark erhitzen, Fühlt ihr Knie schon fast verbrennen, alle ihre Adern schmelzen. Jäh ließ sie ihr Knie erzittern, schüttelte sogleich die Glieder; In die Flut entflohn die Eier, rollten in des Meeres Wogen, Es zerbrachen alle Eier, splitterten in viele Stücke. Nicht verschlingt der Schlick die Eier, nicht verschluckt die See die Stücke; Sie verwandeln sich zum Guten, schön gestaltet alle Stücke; Aus des Eies untrer Hälfte wird die Mutter Erde unten, Aus des Eies obrer Hälfte wird der hohe Himmel oben; Aus dem obren Teil des Gelbeis wird die Sonne weithin strahlend, Aus dem obren Teil des Weißeis wird der Mond mit mildem Glanze; Was gesprenkelt in dem Ei ist, wird zu Sternen hoch am Himmel, Das, was dunkel in dem Ei ist, wird zu Wolken in den Lüften. |
Romaaniset kielet
Espanja
| Kalevala (2017/1992) | Käännös: Joaquín Fernández y Úrsula Ojanen |
|---|---|
| Niin silloin ve`en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi; luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. | Entonces la madre del mar, del aire la doncella hermosa, sacó del agua una rodilla, su hombro de las vastas olas, y un sitio le proporcionó al pato para hacer su nido. Así el pato, la hermosa ave, después de vuelos y más vuelos, vio la rodilla de la virgen sobre el azul lomo del mar y la tomó por una mata de yerba, por montón de musgo. Voló más lentamente entonces, se posó al fin en la rodilla y en ella construyó su nido, donde dorados huevos puso, seis de los cuales eran de oro, siendo el séptimo de hierro. Entonces empezó a incubarlos en la rodilla curva y cálida; incubó un día, incubó dos, tres días incubó; entonces la madre de las aguas, virgen soberbia de los altos aires, notó como un calor ardiente en su piel y que sus rodillas y sus venas echaban lumbre. Sacudió luego su rodilla tensó con brusquedad sus miembros; los huevos deslizáronse, hundiéronse bajo las olas, rompiéndose en muchos pedazos, a mil fragmentos reduciéndose. Mas no cayeron sobre el cieno, no quedaron entre las olas; se convirtieron los pedazos en cosas útiles y buenas: la parte baja de la cáscara fue fundamento de la tierra; la parte superior formó todo el sublime firmamento; la parte alta de la yema se convirtió en el sol radiante; la parte baja de la clara fue blanca luna por el cielo; los fragmentos multicolores, las estrellas del firmamento, y los pedazos de la cáscara, oscuros, fueron nubarrones. |
Galicia
| Kalevala (2018) | Käännös: Tuula Ahola Rissanen & Tomás González Ahola |
|---|---|
| Niin silloin ve`en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi; luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. | Nese intre a nai da auga, nai da auga, nena etérea, ergueu do mar un xeonllo, súa omoplata da onda un lugar para aquel niño, unha terra pra a morada. Aquel pato, ave elegante, iba voa que voexa. Descubriu aquel xeonllo nesa planicie azulada; tomouno por mata de herba, de brión un tenro monte. Vai que adexa e que voexa, descende sobre o xeonllo. Alá fai aquel seu niño, pon os seus dourados ovos: seis ovos eran de ouro, o sétimo era de ferro. Comezou el a chocalos, a quentalos no xeonllo. Choca un día, choca outro, logo tamén un terceiro. Até que naiciña de auga, nai da auga, nena etérea, se decatou de que ardía, que a pel se carbonizaba; ceru que ardía o seu xeonllo, que as veas se derretían. Sacudiu o seu xeonllo, estremeceu os seus membros: e rodaron cara á auga, os ovos no mar caeron; esnaquizáronse en cachos, romperon en anaquiños. Mais non ficaron na lama, os anacos entre a auga. Tornáronse en cousas boas, deron en cousas fermosas: a parte baiza do ovo na parte baixa da terra, tamén a parte de arriba na zona do ceo máis alta; a parte alta da xema no sol pra que resplandeza, a parte alta da clara na lúa pra que escintile, as partes coloradiñas foron no ceo as estrelas, as partes de cor escura foron as nubes dos ares. |
Latina
| Kalevala latina, carmen epicum nationis (1986) | Käännös: Tuomo Pekkanen |
|---|---|
| Niin silloin ve`en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi; luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. | Accidit, ut maris coniux, maris coniux, vento nata, genu tolleret ex aqua, summum umerum ex undis, fulca nidum ut haberet, domum ibi collocaret. Illa fulca, fulgens avis, huc et illuc volitabat. Genu repperit retectum caerulis in maris campis; esse tumulum herbosum, vivum caespitem censebat. Volitat, se librat vento, super genu sedem sumit. Ibi struxit sibi nidum, ova peperit aurata: ovum sexies ex auro fecit, septimum ex ferro. Coepit ovis incubare, genu feminae fovere. Diem unum alterumque incubat mox tertiumque. Iam exinde maris coniux, maris coniux, vento nata, sentit cutem conflammari, in carbunculos comburi; artus creditit ardere, venas penitus persolvi. Genu repens tremefecit, artus corporis commovit: ova decidunt in aquam, inter fluctus illabuntur; ita sunt frustatim rupta, in particulas perfracta. Ova limo non linquuntur nec miscentur maris aquis. Sunt in melius mutata, in formosius formata: nam putaminis pars ima infima fit terra mater, fit putaminis pars summa summum caeli firmamentum; fit vitelli pars suprema sol, qui splendeat in cealo, albumenti pars suprema lunae lumine lucescit; quod in ovis discoloris, id in sidera se vertit, quod in ovis est obscuri, id in nubes firmamenti. |
Ranska
| Le Kalevala, épopée des Finnois (1991) | Käännös: Gabriel Rebourcet |
|---|---|
| Niin silloin ve`en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi; luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. | En ce temps la mère des eaux, dame de l’eau, vierge du ciel, lève son genou de la mer, son épaule dessus les vagues pour la nichée du milouin bleu, le doux logis pour le plongeur. Le milouin, bec bleu, bel oiseau, plane par-ci, voltige là. Il voit le genou de la femme, à fleur de la mer aux reins bleus, le prend pour un toupet de foin, motte de tourbe toute fraîche. Il lisse son vol, lance l’aile, se pose à la fleur du genou, sitôt là brindille son nid, il pond ses œufs, coquilles d’or: six œufs, les coquilles sont d’or, le septième est un œuf de fer. Il se met à couver ses œufs, il chauffe la fleur du genou. Il couve un jour, couve deux jours, tantôt trois jours il a couvé. Or déjà la mère des eaux, dame de l’eau, vierge de l’air, sent le feu mordre son genou, la braise en hargne sur sa peau, cuidant que le genou lui brûle, et les veines chauffées lui fondent. Elle chahute son genou, elle ébroue sa jambe en secousses: les œufs dégringolent dans l’eau, versent tous à la vague en mer, ils sont brisés, gerbes d’écailles, jonchée d’esquilles fracassées. Les œufs n’iront point à la vase, aux remous de l’eau les écailles. Les débris prennent bonne allure, les morceaux muent en belle mine: La coquille basse de l’œuf sera la terre, coque basse; la coquille haute de l’œuf sera le ciel, la voûte haute; la mie haute du feton jaune sera le soleil, feu du jour; la mie haute de l’étui blanc, ce sera la lune en lueur; les points diaprés sur la coquille seront les étoiles du ciel; sur la coque les taches noires feront les nuages dans l’air. |
Muut kielet
Esperanto
| Kalevala (1964) | Käännös: Joh. Edv. Leppäkoski |
|---|---|
| Niin silloin ve`en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi; luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. | Tiam la patrin’ de akvo, Ilmatar, aervirgino, levis el ondaro iom da genuo kaj skapolo por la fuligulo nesti, por la bona birdo loĝi. La ŝvebanta fuligulo, tiu bona mara birdo nun rimarkis la genuon de l’ fein’ sur mara bluo, kredis, ke herbtufo drivas aŭ flosadas freŝa musko. Ŝvebis plu la fuligulo, fine sinkis surgenuen, faris sian neston tie, metis siajn orajn ovojn, ses orŝajne krustajn ovojn, sepan ovon ŝele molan. Ĝi komencis kovi l’ ovojn, varmigadi surgenue, kovis tie tagan paron, daŭre ankaŭ trian tagon. Tiam la patrin’ de akvo, virga nimfo de aero, sentis, ke ŝi tro varmiĝas, ke karbiĝas ŝia haŭto, kredis, ke l’ genuo brulas, ke degelas ĉiuj vejnoj. Ŝi ekskuis la genuon, ekŝancelis siajn membrojn: tuj la ovoj falis akven, ekruliĝis en marondojn, kie l’ovoj frakasiĝis, ĉiuj tute dispeciĝis. Tro valoras l’ ovopecoj perdi sin en funda feĉo. do, bonaĵ’ el l’ovoj kreskis, belaj aĵoj el la pecoj: el la subaj partoj ovaj la plej baza tera grundo, el la supraj partoj ovaj la plej supra ĉielvolbo, el la ovoflavaj suproj kreskis la brilanta suno, el la ovoblankaj suproj kreskis la lumanta luno, el buntaĵ’ de l’ ovaj krustoj kreskis steloj surĉiele, el nigraĵ de l’ ovaj krustoj kreskis nuboj enaere. |
Suahili
| Utenzi wa Kalevala (1992) | Käännös: Jan Knappert |
|---|---|
| Niin silloin ve`en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi; luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. | Halafu ya maji mama, yule Bikira wa sama kainua goti lake, kanyanyua futi lake, liwe kiota cha bata, bata nyumba akapata. Yule ndege akiruka, polepole akashuka, akalivumbua goti, kwenye maji samawati, akidhani ni chuguu, akifikiri ni nguu. Pole akakaribia, gotini akashukia, makao akajengea, mayai akatagia, mayai sita dhahabu, la saba nda chuma hebu. Akaanza yule bata mayai yake kuota. Siku moja hukalia, siku mbili tatu pia. Mama ya maji sikia, yule Bikira Jawia akajiona na hari akasikia harari. Goti lake likawashwa, ngozi-ye ikayeyushwa. Goti lake katikisa, viungo kavitukusa. Mayai yakaanguka vipande yakavunjika, yakaanguka majini yaenea baharini. Walakini hayamezwi mayai hayapotezwi. Yakabadilika heri yakaumbika vizuri. Fungu la juu la yai likageuzwa samai, na fungu la yai chini huwa bara aridhini; cha yai kile kiini huwa jua kwenye mbingu, sehemu giza yaini zikaumbika mawingu. Ute wa lile baidhi huwa mwezi abiadhi. Na magae ya mayai nuwa nyota za samai. |
Jaa sosiaalisessa mediassa:
